OEPFC oli paikalla the 3Elvises Shown Suomen kiertueen avajaiskonsertissa!

The 3 Elvises Show, Tampere-talo 31.1.2009





Kun kuuluu siihen kategoriaan ihmisiä, jotka eivät aivan täysin keuhkoin pidä Elvis-impersonaattoreista, niin olo peräti kolmen Elviksen show’hun mennessä on hieman, sanotaanko, varautunut. Tämä samainen projektihan vieraili Suomessa vuoden 2007 joulun alla ja tuolloin jo olisi avautunut mahdollisuus päästä Jyväskylän show’ta todistamaan, mutta tuolloin kokemukselle ilmaantui este. Joten nyt oli sitten otettava ”vahinko takaisin”. Niinpä tepastelimmekin paremman puoliskon kanssa jo hyvissä ajoin Tampere-talolle hieman haistelemaan eteisaulan ilmapiiriä.

Ennakkotietoja oli aiemmalta esiintymiskerralta kertynyt korviini sekä edellä mainitun Jyväskylän, mutta myös Helsingin keikan osalta. Osa porukasta oli tykännyt kovastikin, jokunen osa sitten vähän vähemmän. Eli jännitysmomentti sen kun vain kasvoi: kummalle puolelle oma vaakakuppini mahtaisi kallistua? En ollut katsellut näiden Elvisten (Leo Days, Ryan Pelton ja Kreig Parker) edesottamuksia edes YouTubessa, vaikka jotkut läheiset ystäväni niin olivat tehneet. Menin siis paikalle täysin ”puhtaalta pöydältä”.

Yksi kiinnostava tekijä koko paletissa on – näin omasta vinkkelistäni ainakin – se, että show’n juontajana ja yhtenä primus motorina toimii aikanaan 70-luvulla Elviksen kiertuemanagerina (1974-77) toiminut Charles Stone. Alkuperäiskalustoa siis. Charlesin bongasimmekin Piian kanssa myyntipöydän kamoja järjestelemässä heti siinä konsertin alun kynnyksellä. Miestä oli infottu jo aiemmin, että joitain fan clubin hemmoja saattaisi käydä häntä hieman paikalla taputtelemassa, mutta nyt Charles vaikutti ensi alkuun ainakin hieman yllättyneeltä kun hänen eteensä pöllähdin. ”Ai täälläkö (Tampereella) fan club toimii?” Ympäripyöreän diiba-daaba-keskustelun lomassa kävi ilmi myöskin lievä ulkolämpötilashokki, sillä konserttirevohka oli saapunut kylmään Manseen suoraan Dallasin lämmöstä. Mitäs läksit, nih!

Jo siinä ystävää perheineen odotellessamme tuli pistettyä merkille, että väkeä alkoi narikan äärellä pyöriä kohtalaisenkin kiitettävästi. Vetoisassa eteisaulassa tuli useampikin tuttu – joko clubin ympyröistä tai muuten vaan – vastaan. Väenpaljous on tällaisissa ympyröissä aina iloinen asia; ja jos oikein ymmärsin kuulemani, niin show palasi tälle seitsemän kaupunkia käsittävälle Suomen kiertueelle nimenomaan siksi, että vastaanotto joulun 2007 alla oli ollut ”riittävän” hyvä.

 


Kuvat: Hannu Ignatius
Itse show-osuuden aloitti juontajan ominaisuudessa paikalle tepastellut Charles Stone. Näiltä Ameriikan eläviltä kun yleensä niitä puheenlahjoja ei puutu, niin yleisö sai kuulla parit mukavat anekdootit miekkoselta itse varsinaiseen asiaan siirtymistä. Varsinaisen asian avasi sitten, kronologiaa noudattaen, Leo Days, joka harppoi kultalamétakissaan ja Gibson J200 kainalossaan aloittamaan 50’s-osuuttaan. Itse olin hieman epäileväinen erityisesti tämän osuuden toimimisesta, mutta ainakin omalla kohdallani epäilykset karisivat kuin neulaset kuivuneesta joulukuusesta konsanaan. Hyvin oli ”Leksa” liikehdintäläksynsä lukenut ja huuli niin ikään mutristui oikeaoppisesti. 50-luvun Elviksellä oikeasti olisi ollut puoli kiloa hiusrasvaa mustassa letissään, mutta tämä mies oli korvannut Suavet vastaavalla määrällä hiuslakkaa. Lanteen hetkutukset ja muut elkeet saivat lavan vasemmassa reunassa istuneet pari naisihmistä reagoimaan lähes autenttisesti 50-luvun konserttiyleisöön verrattuna ja tämä ei jäänyt yhdeltäkään illan Elvareista huomaamatta. Alku 50-luvun setissä vaikutti yleisön reaktioista päätellen vähän tunnustelevalta, mutta viimeistään Don’t Be Cruelin kajahtaessa, kättentaputukset kertoivat selkeää kieltään siitä, että messissä oltiin!

Show-kokonaisuus oli rakennettu siten, että 50- ja 60-luvun osuuksille oli varattu kummallekin puolen tunnin osuus. Jouhevasti 50’s Elviksen poistuttua, mikkiä korotettin jalustassaan ja pitkänhuiskea, mustaan 68 Comeback-asuun sonnustautunut Ryan Pelton tepasteli kehiin. Itselläni tuli tämän hemmon tapauksessa ensimmäinen ”puolustusreaktio” esiin ja huomasin katsastelevani ja kuulostelevani äijää kriittisesti. Ja tuomioni onkin, että kyseessä oli kokonaisuuden heikoin lenkki muutamasta hyvästä hetkestä huolimatta. Näitä hyviä hetkiä olivat balladit, kuten Memories ja Kentucky Rain, jotka kaveri klaarasi ihan jees. If I Can Dream kolisee meikäläiselle varmaan aina ja iänkaikkisesti, joten näin kävi tälläkin kertaa. Mukana tässä numerossa oli duetoimassa taustanaisyhtyeen leidi. Hyvin biilis klaaraantuikin. Tällä miekkosella oli ohjelmistossan myös tuoreehkoista uudelleenmiksauksistaan tutut Rubberneckin’ ja Little Less Conversation, mutta itse en voi sanoa syttyneeni näihin. Se oikea Elvis kun vetään homman kotiin enemmän kuin suvereenisti.

Väliajan jälkeen viimeisen osuuden aloittanut Kraig Parker yllätti ja saapui lavalle käytävää pitkin yleisön selän takaa. Vuoden ’74 tyyliin hänellä oli oman osuutensa alussa aurinkolasit päällä. Itselläni ensimmäisenä huomioni kiinnittyi miehen jumpsuittiin, joka paitsi lieskakuvioineen oli kuin eilen kangaspakasta vedytty, myös silmiinpistävä leikkaukseltaan. Asu ei ollut haalarityyppisesti yhtenäinen, vaan takkiosa ja housut erikseen, ja tämä ei meikäläisen silmissä näytä ollenkaan hyvältä. Tällaisiin asuihin törmäsin ensimmäisen kerran 2007 USA-reissulla ja en pitänyt tästä alunalkaenkaan. Muutoin Kraigin habitus pömppävatsoineen ja hiuskuntaloineen sekä elkeineen paikkasi tuota em. säröä. Ja eritoten miehen ääni oli vahvassa vedossa. Monet tulkinnat menivät hienosti. How Great Thou Art ja vaikkapa American Trilogy toimivat mallikkaasti. Unohtaa ei sovi myöskään kelpo tavalla musisoinutta bändiä, joka torvisektioineen kaikkineen jätti ammattilaismaisen kuvan. Myös lasvegasilainen Sweet Sensations naistaustatrio oli suorituksineen hyvän säväyksen tehnyt osatekijä.

 


Kuvat: Hannu Ignatius



Ilmiselvää oli, että hienoksi kehuttua tamperelaisyleisöä – joka antoi Elvis-triolle kiitoksena standing ovationit – varten oli varattu myös encorebiisi. Ja Viva Las Vegashan sieltä pärähti soimaan. Mukava loppunumero, etten sanoisi. Kun sali tyhjeni, narikan suuntaan rynninyt väki jäi isolta osalta vielä pörräämään aulan tuotepöydän luo, jossa valokuvien ja levyjen lisäksi saivat halukkaat myös kuvauttaa itsensä keino-Elvisten kupeessa. Ilahduttavin ja reippain pönöttäjä oli ystäväni Matin Mari-tytär joka sujuvalla suomella hoiteli itsensä kaikkien starbojen kupeeseen kyöhnäämään. :) Vaihdoin muutaman sanasen vielä Charles Stonen kanssa ja hoitelimme mekin pönötykset pulkkaan ja ilta olikin siten paketissa.

Vaikken näiden kaltaisten show-meininkien suurin fani olekaan, jätti tämä produktio ihan hyvän jälkimaun. Ja luulenpa, että Tampere-taloa kansoittanut 1.100 henkeä on kanssani aika lailla samaa mieltä.


Teksti: Hannu Ignatius / OEPFC of Finland (3.2.2009)

 


Kuva: Jari Kukkonen