Ympyrä2001.GIF (4071 bytes)

Ruskaretkellä v. 2000 eli
Toiskertalaisena tunturissa
8.-16.9. 2000

TAKAISIN
ETUSIVULLE

Kuvissa linkit suurempiin kuviin, koko 30-70 Kt.

Ruska 00 Martti ja tyt.jpg (70999 bytes)
Ryhmä reipas tässä, ruskaako lie etsimässä, Martti, Anne ja Leena.

Ruska 00 Kevokuru.jpg (27692 bytes)

Ruska 00 Leena M-L.jpg (73742 bytes)

Ruska 00 Putous.jpg (29045 bytes)

 

Bussimatkan jälkeen meidän pysäkki oli Ailigaksen juurella Karigasniemelle vievän tien varressa. Meitä erämaahan lähtijöitä oli kolme - Anne ja Martti oli kokeneita Lapin kävijöitä — minun lisäkseni.

Rohkeasti rinkat selkään, minua tosin Martti sai jelppiä kolme päivää ennen kuin rinkka nousi. Martilla ja Annella ei askel paina, kun he auraavat tietä kairalle ja minä kipittelen perässä. Taukoja en uskaltanut heti pyydellä. Ajattelin, että tuomitsevat rutisijaksi ja päätin, etten rutise. En vaikka vettä satais'. Ja vettähän satoi.

Emme lähde Ailigakselle, kun on sumuisen harmaata. Kierrämme sen ja suuntaamme kohti Aku-jokea. Ilta hämärissä pystytämme teltan, hetkeä ennen kuin kaulajänteeni olisi napsahtanut poikki. Ruokailun jälkeen Martti teki meille vielä nuotion ja veisti itselleen ja Annelle kävelysauvan. Minä turvasin exelin sauvoihin. Kävimme ajoissa nukkumaan, minä tosin kannoin rinkkaa vielä unissanikin.

Toisen päivän aamu valkenee ja aamutoimien jälkeen olimme reippaasti liikkeellä. Rinkka ei tunnu istuvan selkään ollenkaan. Maasto on rankkaa nousua ja laskua, minulla meinaa kantti pettää_ Yritän ihailla lapin maisemia ja valokuvaan ahkerasti niitä. Näillä elämyksillä jaksaa koko syksyn harmauden läpi.

Joen ylitykset ovat kuin leikkiä vain verrattuna viimevuotisiin kahlaamisiin. Kahdesti törmäämme poroihin ja minä en saanut valokuvaa.

Martilla on selvät sävelet, kun suuntaamme kohti Aku-majaa. Maasto on todella "hard", jyrkkiä nousuja yhtä jyrkkiä laskuja. Nousemme yhden harjanteen laelle ja eikö mitä muita latulaisia on leiriytynyt joen varteen. Kohtaamme pian erämaassa tämän ryhmän. Matka jatkuu majalle, olemme melkoisen väsyneitä, kunnes horisontissa näemme Aku-majan.

Aku-maja on todella komea kelohonkahuvila keskellä erämaata. Laitoimme ruuat keittiössä, söimme posliiniastioista, saunoimme ja istuimme iltaa toisten matkalaisten kanssa. Matkan rasitukset oli taasen voitettu. Päätimme Annen kanssa, ettemme enää koskaan kanna perunoita, porkkanoita ja sipuleita mukanamme vaelluksella. Kaikki ylimääräinen jätettiin Aku-majalle. Illalla sataa tihnutti, mutta yöksi majoituimme tuvan lattialle.

Kolmas aamu käynnistyi nopeasti, että pääsisimme muiden matkalaisten alta pois. Jätimme majan taakse ja suunta kohti erämaata alkoi. Aluksi kiipesimme noin 60 asteen kulmassa noin puolitoista tuntia ylöspäin. Vaelluskengät kastuivat päältä. Olisi pitänyt olla rasvat mukana tai suojat. Hyvät vaellussukat takasivat ettei varpaita palellut. Pitkän kipuamisen jälkeen pääsimme puuttomalle alueelle ja matka suuntautui kohti Guivia.

Annen vaatimuksesta kipusimme Aku-vaaralle, minä olisin voinut jättää tämän nousun väliin. Helpotusta oli se ettemme nousseet rinkat selässä, vaan ne jäi kairalle. Ylöspäästyämme kiersimme huipun monta kertaa ja toivoimme tietysti poutaa. Paluumatka taitettiin Martin suunnon mukaan ja rinkat löytyivät.

Matkalla poikkesimme pienenpienessä poromiesten kämpässä Aku-hotellissa. Hädin tuskin me kolme mahduimme sinne tauon viettoon. Ovi oli suunniteltu lappalaiselle eli noin 150 senttiselle, oven suussa oli kamina, kaksi laveria, ikkunan edessä pieni pöytä ja seinillä hyllyt. Kaikki tarpeellinen mökistä löytyi ja tilaa oli pari neliötä.

Seuraavan leiripaikan löytyminen oli jo vaikeampaa. Leirin edellytys on, että on vettä ja vähän suojaa. Aina mentiin vähän eteenpäin, kilometri kerrallaan ja sateessa mieluummin vaeltaa, kun on paikallansa. Sade tyyntyi, nähtiin sateenkaari ja saatiin teltta pystyyn.

Matka on puolessa eikä Kevon kanjonia ole näkynyt. Tänään tulimme luonnonsuojelualueelle. Lähdemme vesisateessa ylittämään Guivia. Rinkkoja emme voi jättää vaan ne on kannettava mukana. Tämä rakka saa minut mykistymään. Miten nämä rinteet on näin möyhennetty pieniksi lohkareiksi, kyllä olisi töitä, jos nämä täytyisi joskus järjestää.

Guivin-huippu saavutetaan sumun ja sateisen viiman vihmoessa. Guivill' ollaan ja vettä sataa! Utsjoki-Kevo ohutta yläpilveä, kyllä on koettu mitä se on. Matka jatkuu. Vastaamme tulee jo muita vaeltajia. Vaihdamme kuulumisia ja jatkamme matkaa. Täällä luonnonpuistoalueella on autiokämppiä, joissa mekin pidämme taukoa. Syömme ja kuivattelemme varusteita ja huilaamme. Autiokämpän suojiin hakeutuu toista kymmentä vaeltajaa. Me jatkamme matkaa kammille, johon leiriydymme. Olemme hyvissä ajoin laittamassa leiripaikkaa pystyyn ja saimme varmaan parhaimman paikan tältä kankaalta, ennen muita vaeltajia. Tapaamme myös Sepon porukan tällä etapilla. He jatkavat matkaansa ja me valmistamme vailla kiirettä iltaruokaa. Saamme nuotiolle juttuseuraa mikkeliläispojista, jotka ovat menossa samaan suuntaan kuin mekin. Paistaa tuhraan lettuja rangialla, josta ei meinaa tulla yhtään mitään. Saan letut paistettu, niin nämä seuralaiset ovatkin keittiömestareita Mikkelistä, että siilleen_Juttua riittää nuotiolla ja pojat tarjoavat meille kuumat kultahippu-totit. Illan pimetessä painumme pehkuihin.

Tänään on vaelluksemme kohokohta, saavumme puolenpäivän aikaan Kevon kanjoneille Utsjoen-Paistuntureiden suunnasta. Askel on jo kevyt. Rinkka nousee jo ilman Martin apua selkään. Matka taittuu huomaamatta ja saavumme kivikkoisen polun kulkeneina putoukselle. Polulta ei saa poiketa joten tuhannet ja taas tuhannet askeleet ovat nostattaneet maasta kiviä polulle. Vaelluskengän kokoista tasaista ei polulla ole.

Päiväkahvit juomme putouksilla ja filmiä palaa. Sadekuuronkin saamme, mutta siellä oli kammi, johon menimme sateen suojaan ja sitten paistoi aurinko. Koko kanjonialue on ihmeellinen Luojan luomistyön näyttö. On vaikea sanoin kuvata tätä aluetta, se on nähtävä! Meidän matkamme jatkuu. Jatkamme polkua pitkin ja yhä enemmän uusia vaeltajia tulee vastaan. Juttelemme vastaantulijoiden kanssa vähän ja jatkamme taasen matkaa. Tämän päivän matka on pitkä tai se ainakin tuntuu siltä. Yövymme vasta kanjonin jälkeen. Yöpymispaikkamme on joensuvanto ja korkeuseroa on joenuomasta teltalle parikymmentä metriä. Ilta viilenee nopeasti, joten nukkumaan pakkasta kestävään makuupussiin.

Aamu on viileä. Aamupalan jälkeen suuntaamme jo Ailigakselle päin. Poikkeamme autiotuvassa matkanvarrella. Siellä oli erämaapuhelin ja tosi hieno paikka. Martti muisteli, että he olivat parikymmentä vuotta aiemmin olleet samoilla seuduilla ja ympäristö oli ollut tosi siivotonta karigasniemeläisten nuorten jäljiltä. Nyt oli ihan siistiä. Emme pidä pitkiä taukoja, sillä olemme päättäneet, että Ailigas huiputetaan vielä tänään. Matka on pitkä. Kuljemme poroerotuspaikan läheltä, se on kuin keskitysleiri kaikkine valonheittimineen. Joudumme ryömimään aidan alta, ensin rinkat ja sitten akat ja Martti. Minä olen kontallani ja ihmettelen, että eihän tästä pääse. Martti sanoo, että vihollinen olisi jo ampunut persuksiin, että ryömi, ja minä ryömin, naama sammalessa ja toivon, ettei poro olisi tähän pissinnyt. Iltaaurinko paistaa. Leiri pystyyn Ailigaksen rinteeseen, dexaalit juodaan ja sitten menoksi. Laitamme värikkäitä vaatteita merkiksi, että löydämme leirimme takasin tultua.

Grande Final on ehdottomasti Ailigaksen huiputus. Matka oli rankka ja tuntuu etten pidemmälle olisi jaksanut. Maisemat ovat laskevassa auringonvalossa jylhät. Otamme kuvia ja sitten on jo kiire laskeutua ennen pimeää takaisin leiriin. Viimeinen yö. Upea kuutamo nousee illan tummuttua. Ihailemme sitä ja käymme nukkumaan. Aamulla teltan katto ja maa on kuurassa. Yöllä on ollut pakkasta. Viimeinen taival on retkestämme vielä tekemättä. Se on helppo kävely tien laitaan, josta meidät poimitaan kyytiin. Ihanaa minä selvisin siitä!!! Kaikki kolme olimme tyytyväisiä itseemme ja toisiimme.

Vaelluksen rasitukset kylvettelimme Kiilopään saunassa ja siellä tapasimme myös muita lapinmatkalle osallistuneita. Kävimme yhdessä syömässä ja skoolasimme "suonsilmäkkeet" toisillemme — Martti, Anne ja minä.

Ensi vuonna uudelleen. – Leena Myrsky-Lehtinen

Paluu jutun alkuun