©Rauno Jussila

PIANO JA FLYYGELI

 

Tämä perustaltaan vuosia vanha, silloin tällöin pieniltä osiltaan päivittämäni kirjoitelma on tarkoitettu niille, jotka haluavat tietää enemmän pianosta, flyygelistä ja niiden rakenteesta, huoltamisesta ja uuden tai käytetyn soittimen valinnasta. Tässä on aika paljon tietoa pianonsoitonopiskelijoille ja mahdollisesti uutta tietoa jopa soittamisen ammattilaisille. Sen sijaan soittimien rakenteesta tai huollosta tässä ei ole mitään uutta opittavaa pianonvirittäjille.

JOHDANTOA

Nykyaikainen konserttiflyygeli edustaa ihmisen käsityötaidon ehdotonta huippua. Tuskin mitään vaativaa käsityötuotetta on kehitetty vuosisatojen ajan jatkuvasti paremmiksi ja toimivammiksi niin suurella hartaudella ja innolla kuin soittimia. Pianonsoitossa yhdistyvät parhaimmillaan vuosisataisten soitinrakennuskokemusten ja musiikin eri tyylien mukaisen soittotekniikan huikaisevien taidonnäytteiden kautta kehittynyt maksimaalinen inhimillinen taito ja viisaus sekä ihmisen lähes rajattoman mielikuvituksen siivittämän omilla aisteillamme havaitsemamme luonnonilmiön – äänen - erilaisten mahdollisuuksien esittelemisen huipputuotteen – musiikin - suurimmat saavutukset.

Klaveerisoittimista on kirjoitettu vuosisatojen kuluessa lukuisia erilaisia kirjoja. Osa lukemistani kirjoista on eri pianotehtaiden julkaisemia enemmän tai vähemmän mainosluonteisia historiikkeja omien soittimiensa kehityksestä ja valmistuksesta. Vieraskielisestä kirjallisuudesta löytää paljon pianonvirittäjille tarkoitettua ammattikirjallisuutta, mutta myös jonkin verran pianisteille ja pianomusiikista kiinnostuneille lukijoille tarkoitettuja pianon historiasta, kehityksestä ja sen käytöstä kertovia kirjoja. Pianoista ei ole kuitenkaan saatavissa pianisteille tai opiskelijoille sopivaa yleisluontoista, silti riittävän yksityiskohtaista tietoa tarjoavaa kirjallisuutta. Suomalaisissa aikakausilehdissä on ollut silloin tällöin joitakin suppeita pianoja tai flyygeleitä koskevia artikkeleita, esimerkiksi musiikkilehti Rondon numerossa 4/2005 oli lyhyehkö kirjoitus pianon kehittymisen vaiheista. Monet kirjat ja kirjoitukset eivät kerro selkeästi kaikista niistä asioista, joita suomalaisen pianistin tulisi tietää soittimestaan, varsinkaan sen rakenteesta ja huollosta. Olisi toivottavaa, että jokainen pianisti riippumatta siitä, mitä työtä hän tekee, tuntisi soittimensa edes kohtalaisesti ja kykenisi käyttämään hyväkseen soittimensa kaikkia ominaisuuksia. Piano on sama soitin, vaikka sillä soitettaisiin klassista musiikkia, jazzia tai viihdemusiikkia.

Vasta tämän kirjoittamisen jälkeen kuulin Ralf Gothónin ja Matti Kyllösen kirjasta ”Flyygelin kanssa”, jossa on paljon samoja asioita kuin tässä esityksessäni. En ole käyttänyt sitä kirjoitusteni lähdeteoksena, mutta siihen kannattaa tutustua. Mm. vasarakoneiston osat ja toiminta on selostettu siinä erittäin yksityiskohtaisesti havainnollisten kuvien avulla. Kyllönen kertoo, että flyygelin rungon sointiominaisuudet heikkenevät vanhetessaan (Gothóni-Kyllönen 2003, 151). Tämä ei ehkä pidä paikkaansa vaan rungot saattavat vanhetessaan jopa soida jousisoittimien tapaan paremmin. Ne vaativat tosin kaikupohjaremonttia eli jousisoittimien bassopalkin uusimista vastaavan operaation. Sen voi todeta kokeilemalla Steinwayn tehtaan kunnostamia Steinway D flyygeleitä. Niitä on vasta kaksi yksilöä Suomessa, mutta varsinkin vanhempi soitin vuodelta 1898 soi kerrassaan upeasti.

Pianon ja klaveerisoittimien kehityksen erilainen historia

©Rauno Jussila

Seuraavat kappaleet poikkeavat sisällöltään tavanomaisesta. Tarkoitukseni on raottaa mahdollisuuksia nähdä totuttuja asioita hieman eri tavalla. Huomasin, että Wikipediakin kertoo jo vastaavista asioista, joten käsityksemme pianon historiasta lienevät hiljalleen muuttumassa. Aloitan esitykseni iranilaisesta santurista, mustalaisten cimbalomia muistuttavasta soittimesta, jonka kerrotaan vaikuttaneen Euroopassa sekä cembalon että pianon keksimiseen. Sain iranilaiselta oppilaaltani lahjaksi äänilevyn, johon on kerätty Iranin tunnetuimpien 1900-luvun santurtaiteilijoiden esityksiä vuosisadan alusta meidän päiviimme. Levyn teosesitteen mukaan santur periytyy sumerilaiselta ajalta, tuli Eurooppaan renessanssiajalla ja on vaikuttanut eurooppalaisen cimbalomin, mutta myös cembalon ja pianon kehitykseen (Mahoor 2001, 1). Kiinnostuin minulle uudesta tiedosta, mutta lukemani noin 10 länsimaista lähdeteosta eivät tunnusta yhteyttä santurin ja varhaisten klaveerien välillä, vaikka ne muistattavatkin ääneltään toisiaan. Curt Sachs mainitsee Lähi-idän sitratyyppien esiintyneen Espanjassa (Sachs 1940, 258, 292), jonka eteläosissa vallitsi vuodesta 756 aina vuoteen 1492 asti islamilainen ja sen rinnalla myös juutalainen kulttuuri (Harviainen 2003, 161, 166–167; Palva-Perho 2005, 118, 120, 138; Shiloah 1995, 80–85). Oppilaalta lahjaksi saamani äänilevy innosti minua tutkimaan santurin alkuperää ja sain samalla perehtyä historiaan uudesta näkökulmasta. Pääsin vähitellen erilaisten yhteensattumien seurauksena Carl Grimbergin kautta Mesopotamian kulttuuriin, josta löysin käsitykseni mukaan ilmeisen yhteyden nykyiseen iranilaiseen ja arabialaiseen musiikkiin sekä oikeastaan melkein kaikkiin nykyisiin itämaisiin musiikkikulttuureihin, koska santuria vastaava soitin on käytössä jopa Vietnamissa asti.

Voimme nähdä vanhoista savitauluista, veistoksista ja kuvista, että jo ennen vuotta 2500 eKr. oli sekä Mesopotamian että Egyptin kulttuurien alueella valmistettu erilaisia suhteellisen pitkälle kehittyneitä soittimia. Monet tuntemamme soitintyypit esiintyvät ensimmäisenä juuri Mesopotamiassa. Erityisen vahva asema oli harpulla, jota oli monia eri tyyppejä. Mm. Urista, Raamatusta tuntemamme Abramin tai Abrahamin kotikaupungista on löydetty taidokkaasti koristeltu harppu, joka on tehty n. vuonna 2600 eKr. (mm. Sachs: ??). Yksi harpputyyppi, tikulla soitettava horisontaaliharppu (Grimbergin ”lyömäharppu”) näyttää täysin ilmeiseltä nykyisen kahdella tikulla tai ”vasaralla” soitettavalta iranilaisen, laatikkositroihin luokiteltavan 72 kielisen santur (santur) tai arabialaisen qanun – soittimen kantamuodolta. Horisontaaliharppu katosi vähitellen hovimusiikista ja sen tilalle tuli kehittyneempiä soittimia.

Tämän kappaleen alkupuoli sisältää vain omia kuvitelmiani. En väitä, että kuvaamani asiat pitäisivät paikkaansa, mutta uskon, että ne voivat olla mahdollisia. Voimme arvata, että tavallinen kansa on ottanut käyttönsä hoveista poistetut soittimet. Tuskin niitä on määrätty poltettaviksi. Joku hovipalvelija on ehkä myynyt ne tai etsinyt niille muuta käyttöä. Harppua on voitu alkaa soittaa kahdella tikulla pöydän päällä, jolloin se muistuttaisi ilmiselvästi santuria, johon myöhemmin kehitettiin soittoalustana toimineesta ja ääntä vahvistaneesta pöytälevystä alkunsa saanut kaikupohja. Oikea kertomus santurin syntymästä voi olla erilainen. Kuitenkin on asioita, jotka voivat tukea edellä mainitsemiani otaksumia. Joka tapauksessa Mesopotamian kulttuuriset yhteydet Iraniin ja nykyiseen santur -soittimeen jatkuvat suoraan muinaisen Elamin valtion kautta. (Gradenwitz, 26–28; Grimberg II, 15–117; Otavan Suuri Ensyklopedia, 504 – 506, 3075 – 3080; ym.)

Emme voi täysin luottaa siihenkään useimpien lähdeteosten esittämään tietoon, että klaveerin kehitys olisi alkanut monokordin pohjalta joskus 1300-luvun jälkipuolella vaikka tiedämme kokeiluista, joissa monokordiin on asetettu enemmän kieliä. Ehkäpä kulttuurillemme tyypillinen itseriittoisuus ohjaa ihmisiä ja myös tutkijoita ajattelemaan vain itselleen läheisestä näkökulmasta. Todennäköisenä ongelmana lienee monen tutkijan ei-muusikon tausta. He eivät osaa ottaa lähteinä huomioon lähdemateriaalin lisäksi muusikon ajattelutapaa, kokeilunhalua ja erityisesti kokemuksia ja tuntemuksia soittimista, ääntä, äänenlaatua ja käytettävyyttä. Historiantutkijat puhuvat myös kahdesta erilaisesta totuuskäsityksestä, oman ajan ja tutkittavan ajan totuudesta (Kalela 2000, 196; Lappalainen 2000, 111–112). Soitinten rakentajille äänentuottamisen idea ja soittimen ulkonäkö merkitsevät saman asian kääntöpuolia. Ne ovat syy ja seuraus - suhteessa toisiinsa. Curt Sachs epäili itsekin väitettä, että klaveerisoittimet olisi kehitetty vain monokordin pohjalta. Ensimmäinen säilynyt maininta uudesta eurooppalaisesta kosketinsoittimesta, jonkinlaisesta varhaisesta cembalosta löytyy nimittäin Aragonian (nykyisin yksi Espanjan itsehallintoalueista) kuninkaan Johannes I:n kirjeestä vuodelta 1367. Tuskin kuningas on osannut keksiä soitinasiaa omasta päästään. Yleisesti ajatellaan, että Wieniläinen tohtori Hermannus Poll on cembalon varsinainen keksijä v. 1397. Monet asiat puhuvat kuitenkin sen puolesta, että vastaava soitin on ollut olemassa jo ainakin kolme vuosikymmentä aikaisemmin.

Joka tapuksessa tiedämme, että alussa mainitsemani santur, hackbrett eli dulcimer on ollut italialaisten 1430-luvun maalausten perusteella jo kutakuinkin nykyisessä muodossa. Eurooppaan on nimittäin tullut jo aikaisemmin dulcimer -tyyppisiä soittimia etelästä ja kaakosta, oikeastaan kolmesta eri lähteestä. Lähi-idän kaksi eri sitratyyppiä tunnettiin eteläisessä Espanjassa jo 1100-luvun lopulla. Arabialainen dulcimer, qanun oli Cordoban kalifikuntaa hallinneiden islamilaisten käytössä ja samoilla alueilla asuneet juutalaiset soittivat persialaisperäistä dulcimeria, santuria (Gradenwitz,??; Palva – Perho 2005; Sachs, 258, 292). Mustalaiset ja santurit olivat tulleet Eurooppaan jo 1300-luvulla ja Italiaan ensimmäisen kerran v. 1422. Heitä oli silloin suurin joukoin hyvin lähellä Eurooppaa, nykyisessä Turkissa, jonka dulcimerit on todettu olevan samaa perua persialaisten santurien ja siten myös Espanjan juutalaisten dulcimerien kanssa. Itse uskon, että hyvä-ääninen monikielinen soitin on ollut todennäköisempi aihio uudelle kosketinsoittimen suunnittelulle kuin monokordi, joka jää äänellisesti auttamatta dulcimerin varjoon. Muusikot ovat varmasti kuulleet santuria / cimbalomia ja vähintäänkin huhuja siitä on täytynyt levitä myös soitinrakentajien tietoisuuteen. Käytin tässä sanaa mustalaiset, koska romani -sanaa ei käytetty keskiajalla eikä 1700-luvun Italiassa. Suomessa on puhuttu romaneista vasta 1980-luvulta alkaen. Suuri Ensyklopedia kertoo vain mustalaisista eikä mainitse lainkaan sanaa romani. (Baines, 100–102; Sachs, 258, 270–271; Otavan Suuri Ensyklopedia, 4488)

Myös pianon kehittyminen cembalosta ja klavikordista näyttäytyy minulle nyt uudessa valossa. Cembalon ja klavikordin valtakausi kesti 1770-luvulle asti, jolloin piano syrjäytti nopeasti cembalon. Lähdeteokseni kertovat, että Saksassa, Ranskassa ja Italiassa oli tehty kokeita 1700-luvun vaihteessa tarkoituksena yhdistää kosketinkoneisto puupäisillä vasaroilla soitettavaan dulcimeriin (eli cimbalomiin tai santuriin) ja nuijilla soitettavaan pantaleoniin (mm. Baines, 101–102; Sachs, 258, 391–393). Myös soittimien luokittelua käsittelevässä kirjallisuudessa tulee esille pianon ja santurin yhteys. Jostakin syystä monet käytännössä muusikoihin vaikuttavat tiedot jäävät usein huomiotta. Ehkäpä meillä länsimaalaisilla on tarve nähdä kaikki hyvä vain omana aikaansaannoksenamme. Tosiasiassa taitaa olla samoin kuin monessa muussakin asiassa, että eurooppalaisilla on vain kunnia olla panemassa käytäntöön alunperin itämaisia ideoita.

Pianon kehitti lopullisesti Bartolomeo Cristofori v. 1709 Italiassa. Pianon äänensynnyttämisen idea ei ehkä kuitenkaan ollut lähtöisin hänen päästään, koska hän on suurella varmuudella kuullut mustalaisten cimbalomia, joka oli äänellisesti monipuolisempi soitin kuin cembalot tai klavikordit. Cristofori, soitinrakentaja ja virittäjä, tunsi luultavasti paremmin kuin juuri kukaan muu myös aikaisemmat kosketinsoitinkokeilut, koska hän toimi Medicin suvun soitinkokoelman hoitajana Milanossa. Hänen on ollut oikeastaan pakko tietää cimbalomista ja hän on kaiken järjen mukaan kuullut cimbalomin soittoa. Lähdeteokset kertovat myös, että Saksassa, Ranskassa ja Italiassa oli tehty kokeita 1700-luvun vaihteessa tarkoituksena yhdistää kosketinkoneisto puupäisillä vasaroilla soitettavaan dulcimeriin (eli cimbalomiin tai santuriin) ja nuijilla soitettavaan vastaavaan pantaleoniin. Myös soittimien luokittelua käsittelevässä kirjallisuudessa tulee esille pianon ja santurin yhteys. Tällaiset tiedot jäävät usein huomiotta, koska meillä länsimaalaisilla näyttää olevan tarve nähdä kaikki omana aikaansaannoksenamme. Iranilainen kulttuuri- ja taideinstituutti saattaa siis olla täysin oikeassa väitteessään, että santur on vaikuttanut pianon kehitykseen. Hämmästyttävintä tässä on se johtopäätös, että mesopotamialaiset olivat osanneet rakentaa jo lähes 5000 vuotta sitten soitintyypin, jonka toimintaa ja äänellisiä ominaisuuksia pystyttiin parantamaan Euroopassa vasta 1700-luvun alussa. (Baines, mm. 254–261; Sachs, 336, 375–378, 391–398)

Mitä pianistin olisi tiedettävä soittimestaan?

©Rauno Jussila

Yksi vaikeus tämän osan kirjoittamisessa on valita, mitä ottaa mukaan tällaiseen lyhyehköön esitykseen. Useimmat pianonvirittäjille tarkoitetut ammattiteokset ovat tarkoituksiini liian yksityiskohtaisia, joten olen joutunut miettimään, miten rajaan aihettani ja vältän tarpeetonta tietoa. Olen esimerkiksi jättänyt tietoisesti pois pianonvirittämisen tekniikkaa koskevan aineksen, koska ei ole tarkoitus, että jokainen pianisti alkaisi kokeilla oman soittimensa virittämistä. Se työ kannattaa jättää pianonvirittäjille. Myös pianon tai flyygelin rakenteen sekä huoltojen ja erilaisten korjausten yksityiskohtaiset kuvaukset erilaisine työvaiheineen olen jättänyt pois. Sellaisen tietouden ja työtapojen selvittäminen vaatisi satoja sivuja tekstiä ja monia asioita selventäviä kuvia. Kuka on kiinnostunut tietämään asioista enemmän, voi hakea yksityiskohtaisempaa tietoa erityisesti pianonvirittäjille tarkoitetusta ammattikirjallisuudesta, josta on muutamia esimerkkejä lähdeluettelossa tämän lopussa. Vaikka mieleni olisi tehnytkin ja tämän alueen tietouden lisäämiseksi olisi jopa suotavaa, en ole käsitellyt pianon tai kosketinsoittimien kehitystä enkä esitellyt edes nykyaikaisen pianon erilaisia kehitysversioita enkä myöskään erilaisten viritysjärjestelmien kehittymisen vaiheita.

Aiheesta voisi oikeasti kirjoittaa laajan kirjan, mutta tässä kirjoitelmassani olen yrittänyt pitäytyä pianistin kannalta vain oleellisimmissa asioissa. Toivon, että lukijalla on mielenkiintoa perehtyä näihin asioihin myös oman etunsa vuoksi. Jos ammattipianisti on ostamassa esimerkiksi käytettyä soitinta eikä osaa tutkia kunnolla soittimen kuntoa, on helppoa tulla ”jymäytetyksi”. Usein on jopa niin, ettei myyjä tiedä soittimensa todellisesta kunnosta yhtään enempää kuin ostajakaan. Tiedän lukuisia tapauksia, jossa on ostettu käytettyjä soittimia, jotka eivät ole kuitenkaan lopulta vastanneet odotuksia. Muita erityistä asiantuntijuutta vaativia tilanteita ovat soiton arviointitilanteet, joissa arvioijan tulisi kyetä huomioimaan soittimen kunnosta johtuvat tekijät. Kaikki ammattipianistit voivat yleensä helposti todeta itse soittaessaan, kun jokin soitin ei ole kovin hyvässä kunnossa. Mielestäni asiantuntevan pianistin tulisi kyetä havaitsemaan erilaisia puutteita soittimen kunnossa myös pelkästään kuulonsa perusteella. Kokemukseni perusteella kaikki hyvätkään pianistit eivät aina kykene tähän tehtävään. Omaa ymmärrystään voi kuitenkin kehittää, kun soittimien huoltoon perehtyy edes pintapuolisesti ja seuraa joskus virittäjän työskentelyä pianon tai flyygelin huollon yhteydessä. Tällä tavalla voi vähällä vaivalla oppia ymmärtämään paremmin soittimensa kuntoa ja koneiston toimintaperiaatteita. Vaaditaan vain ennakkoluulottomuutta, rohkeutta ja tahtoa muuttaa tottumuksiaan ja etsiä uutta, mutta monesti erittäin hyödyllistä tietoa. En pyri kertomaan täsmällistä enkä varsinkaan kaikkea tietoa pianon tai flyygelin rakenteesta ja huollosta, mutta toivon, että tämä auttaa pianistia löytämään uusia näkökulmia suhtautumisessa omaan soittimeen. Haluan vielä mainita, että olen saanut kirjoitustyöhöni asiantuntevaa apua muutamilta tuntemiltani pianonvirittäjiltä, jotka ovat lukeneet tekstini ja tehneet täsmennyksiä ja muutosehdotuksia erityisesti pianon huoltoa ja korjausta käsitteleviin lukuihin. Esitän heille tässä suuret kiitokset.

Soittimen mahdollisuuksien hyödyntämisestä

©Rauno Jussila

Pianonsoiton opiskelija oppii soittamisen taitojen kehittyessä tuntemaan samalla paremmin soittimensa ja sen mahdollisuudet. Vaikka tämä kirjoitelma onkin sijoitettu tämän oppikirjani loppupuolelle, ei se tarkoita sitä, ettei näistä asioista pitäisi puhua jo paljon aikaisemmin. Aivan opintojen alussa ei ole mitään syytä selvittää oppilaalle pianon toiminnan yksityiskohtia, mutta ensimmäinen vaihe, jossa soittimen mekaniikkaan täytyy paneutua, on pedaalinkäytön harjoittelu joskus 1. tai 2. peruskurssin tai nykytermein ilmaistuna tai 2. tasosuorituksen vaiheilla. Oppilaan tekniikan ja taitojen kehittyessä tulee esille uusia soittimesta johtuvia asioita, joiden tulisi tulla ymmärretyiksi, jotta pianon tai flyygelin mekaniikan toiminta vähitellen avautuisi. Opintojensa loppuvaiheessa tulisi soittajan tietää periaatteessa lähes kaikki soittimen ja soittotekniikan mahdollisuudet lukuun ottamatta joitakin pianotekniikan vaikeimpia asioita, joita ei voi vielä kohtuudella vaatia kaikilta pianistilta. Jos pianistit oppisivat tuntemaan ja hyödyntämään omassa soitossaan soittimensa kaikkia ominaisuuksia, he oppisivat samalla arvostamaan ja arvioimaan virittäjien työtä ja esittämään tarvittaessa järkeviä toivomuksia soittimensa huollon suhteen. Arvostamisen suurin este on useimmiten oman osaamisensa yliarvostus ja tietämättömyys soittimen toimintamekanismeista.

Pianisti tarvitsee erilaista korvan erottelukykyä kuin virittäjä. Virittäjä on joutunut kouluttamaan korvaansa erottamaan pienetkin virheet äänen puhtaudessa. Hänen on kyettävä virittämään kuorot puhtaiksi tai joskus jonkin äänen aavistuksen, ehkä hertsin kymmenyksen yli, jolloin ääneen saadaan tiettyä kirkkautta. Virittämisen ihanteenahan ei ole soittimen virittäminen ehdottoman puhtaaksi vaan viritys ikään kuin laajenee keskeltä molempiin suuntiin eli viritystaso on yläpäässä aavistuksen ylävireinen ja alapäässä vastaavasti alavireinen. Virittäjä pyrkii korjaamaan tämän korvamme ominaisuudesta johtuvan vääristymän äänen matalien ja korkeiden taajuuksien kuuntelussa. Työskennellessään virittäjä kuuntelee äänen korkeutta tai säveltasoa vain kahdesta äänestä samaan aikaan ja äänen sävyä ja väriä vain yhdessä äänessä kerrallaan vertaamalla peräkkäin soitettuja ääniä toisiinsa. Hyvä virittäjä osaa työnsä vuoksi kuunnella myös monia soittimen äänellisiä ominaisuuksia paljon yksityiskohtaisemmin kuin useimmat pianistit. Hän joutuu työskennellessään kuuntelemaan virityspuhtauden lisäksi myös soittimen yksittäisissä äänissä ja eri oktaavialoissa tapahtuneita pieniä äänen värin ja voimakkuuden muutoksia eli intonaation tasaisuutta. Virittäjä tarvitsee virittäessään kuunteluunsa enimmäkseen vain voimakkaita ääniä, intonaatiota tehdessään luonnollisesti myös hiljaisia ja keskivoimakkaita sävyjä. Pianisti ei osaa kuunnella samoin korvin. Hän ei monestikaan reagoi pieneen kuorojen epäpuhtauteen. Hän kuuntelee useimmiten kokonaisten sointujen ominaissointia eikä vain yhtä soinnun ääntä. Yhtä ääntä kuunnellessaan hän kuuntelee ennemminkin äänessä tapahtuvaa diminuendoa kuin sen soinnin sävyä. Vastaavasti kuin pianisteille kehittyy oma persoonallinen tapa soittaa tai ominaissointi, myös virittäjille kehittyy työhönsä tietynlainen ”käsiala”, työn jälki, josta ainakin parhaimmat virittäjät saattavat tunnistaa toisensa.

Voidaankin sanoa, että virittäjä ja pianisti tavoittelevat soittimesta erilaisia asioita. Virittäjän kuuntelun ja työskentelyn tavoitteena on useimmissa asioissa tietynlaisen tasaisuuden hakeminen. Pianisti taas nimenomaan pyrkii aktiivisesti hallittuun epätasaisuuteen tai vastakohtaisuuteen. Hän korostaa eri tavoin samanaikaisesti soivia ääniä eli pyrkii tietoisesti tuottamaan eräänlaista soinnillista epätasaisuutta, korostamaan melodia- kontrapunki- ja bassolinjoja eikä hän osaa aina kiinnittää huomiota edes soittimen ja äänen yksinkertaisiin perusominaisuuksiin. Hän huomaa soittimen intonaation puutteet usein vain hienoisena vaikeutena tuottaa haluamiansa sointivärejä tai hallita melodialinjoja. Virittäjän ei tarvitse kuunnella musiikin rakenteellisia asioita, mutta musiikin ominaisuuksista johtuen pianistin tulee hallita sekä vertikaalista sointia että horisontaalisia sointilinjoja eli siis eräänlaista soinnillista polyfoniaa. Ei liene ihme, että on monia pianisteja, jotka puhuvat virittäjien kanssa hieman eri kieltä eivätkä osaa useinkaan täsmentää toivomuksiaan. Pianisti panee soittimen huoltovirheistä johtuvat monet pienet epätasaisuudet helposti oman tekniikkansa puutteellisuuden syyksi. Näinhän asia tietenkin useimmiten on, mutta jos pianisti pääsee asioissa vielä syvemmälle, joutuu hän kohtaamaan henkilökohtaisella tasolla oman tekniikkansa ja soittimen mahdollisuuksien rajat ja hahmottamaan samalla soittimesta tai sen senhetkisestä kunnosta mahdollisesti johtuvat rajoitukset. Pianistin tulisi kouluttaa korvaansa kuulemaan soinnin tasaisuutta ja pieniäkin eroja eri äänten sävyissä ja vaatimaan soittimelta optimaalista tasaista sointia niin fortissimossa kuin pianissimossa. Hänen tulisi tuntea sormissaan soittimen koneiston säädöistä johtuvat kosketuksen epätasaisuudet, oppia hyväilemään koskettimia hiljaisissa pianissimoissa ja huomaamaan puutteet koskettimiston painumassa tai tasauksessa. Pianistin olisi opittava käyttämään nykyaikaisen flyygelinkoneiston antamia mahdollisuuksia löytää todellisen sormipedaalin antama ihmeellinen puhtaan jatkuvuuden sointimaailma, jossa ei ole lainkaan pedaalikaiun hälyä. Hänen tulisi vastaavasti osata pienin sormen liikkein tuotettu tosinopea repetitio, jossa kosketin ei ehdi päästä ylös lepotilaansa.

Jotta soittimesta voisi saada kaiken mahdollisen irti, on soittimen oltava kaikilta mekaanisilta säädöiltään hyvässä kunnossa. Jos se toimi toivotulla tavalla, useimmat pianistit eivät useinkaan tiedä, mikä soittimessa on vikana. Esimerkkinä soittimen viasta voisi ottaa edellisestä kappaleesta mainitun koskettimiston painuman. Hyvä virittäjä kiinnittää heti huomiota painuman muutoksiin, mutta kokemukseni mukaan jopa hyvinkin pitkälle koulutetut pianistit saattavat huomata väärästä painumasta johtuvat soittamisen vaikeudet, mutta eivät ymmärrä kuitenkaan itse vaikeuksien syytä. Mm. tästä syystä tulisikin koulutuksessa pyrkiä siihen, että pianisti voisi tietää ja tuntea soittimensa koneiston toimintaa jonkin verran yksityiskohtaisemmin kuin tähän asti on ollut käytäntönä. Omassa työpaikassani on tämä asia huomioitu koulutuksessa ainakin periaatteessa, mutta tiedän, ettei riittävää tietoa ja taitoa voi oppia muutamassa päivässä. Vähänkin syvällisemmän näkemyksen hankkiminen vaatii jo käytännön harjoitusta asian ymmärtämiseksi. Sitä koulutus ei voi rajallisten resurssien vuoksi tarjota, mutta jos jollakin on kiinnostusta perehtyä asiaan tarkemmin vapaa-aikoinaan, on oppilaitosten helppo järjestää mahdollisuus esimerkiksi flyygelien huoltojen seuraamiseen. Pianistin on vielä huomattava asiassa sellainenkin puoli, että jos hän tuntisi paremmin soittimen toimintamekanismia ja sen kautta erilaisia äänen tuottamisen mahdollisuuksia, saattaisi se auttaa häntä jossakin tilanteessa myös soittoteknisten ongelmien ratkaisemisessa.

Omat kokemukseni

©Rauno Jussila

Kerron lyhyesti omista kokemuksistani. Pääsin ensimmäisiä kertoja tutustumaan pieniin pianonkorjauksiin jo kouluaikojeni viimeisinä vuosina, kun käsittelin turhan rajusti kodissamme ollutta pianoa ja katkaisin kieliä välillä jopa viikoittain. Opin tuntemaan näin aika hyvin pianomme ja samalla sitä pari kertaa vuodessa huoltaneen pianonvirittäjän. Hän joutui käymään meillä useamminkin mittaamassa ja uusimassa katkaisemani yli 20 pianonkieltä ja seurasin joka kerta kiinnostuneena hänen työskentelyään. Varsinaisesti aloin kiinnostua pianon rakenteesta vasta ensimmäisinä opiskeluvuosinani. Talvella 1971–1972 kävi soitintani kunnostamassa virittäjä, joka ei väsymyksensä ja huoneen hankalan akustiikan vuoksi saanut bassoääniä vireeseen. Asia alkoi harmittaa minua vaikka en voinut alkaa neuvoa muuten työnsä hyvin hoitanutta ammattimiestä. Kävin seuraavana päivänä ostamassa viritysavaimen ja kumikiilan sekä korjasin bassokielten virityksen itse. Olen sen jälkeen virittänyt aina oman soittimeni kahta takuuviritystä lukuun ottamatta. Ensimmäiseen viritykseen taisi kulua aikaa viikon verran, mutta olen sittemmin oppinut tekemään työn hieman lyhyemmässä ajassa.

Innostuin tästä pianonvirittämisen alkeiden oppimisesta ja halusin oppia tietämään enemmän soittimen rakenteesta ja koneistosta. Pääsin läheisemmin tutkimaan ja opiskelemaan pianon ja flyygelin rakennetta, kun sain seuraavana kesänä isältäni luvan purkaa kotiimme hankitun vanhan romuflyygelin niin pieniin osiin kuin pystyin. Kaikupohjan halkeamiin en uskaltanut koskea, koska minulla ei ollut niiden korjaamiseen riittävää tietoa eikä minkäänlaisia kirjallisia ohjeita. Uskaltauduin kuitenkin mittaamaan flyygelin kielityksen ja tilasin soittimeen uudet kielet ja viritystapit. Hyvällä onnella onnistuin uusimaan viritystapit ja kiinnittämään kielet kouluaikoina oppimallani jo osittain unohtuneella muistinvaraisella olemattomalla taidolla. Kävin koko flyygelin koneiston säädöt läpi niin pitkälle kuin työkaluni ja vähäiset taitoni riittivät. Selvitin itselleni koneiston toimintaperiaatteen apunani vain muutama musiikkitietosanakirja ja kysyin joitakin asioita tutuilta virittäjiltä. Sain koneiston jollakin tavalla säädetyksi. Tasasin koskettimiston, kohdistin sammuttajat ja yritin epätoivoisesti oikoa muutamia sammutinlankoja. Lopulta sammutinkoneistokin toimi yllättäen kohtuullisesti. Hioin ja muotoilin vasarat omaperäisellä tyylilläni, kohdistin vasaranvarret ja tasasin vasaroiden päät suunnilleen tasaisiksi. Vasaroiden varovaisessa hiomisessa ja sivujen pehmittämisessä taisi kulua monta päivää, mutta soittimen ääni parani ihmeekseni käsittelyni jälkeen oleellisesti. Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että koneiston säätäminen jäi erittäin puutteelliseksi, mutta se toimi kuitenkin mielestäni aavistuksen nopeammin ja täsmällisemmin kuin ennen operaatiota. Kaiken kaikkiaan oli hyvä, ettei soitin mennyt enempää pilalle ja siitä tuli hivenen käyttökelpoisempi kuin ennen remonttiani. Tämän hetken taidoillani en lähtisi enää tekemään vastaavia korjauksia ainakaan arvosoittimeen ja tiedän asiasta sentään sata kertaa enemmän kuin silloin.

Edellä kuvaamani työt kuuluvat yleensä vain koulutetun pianonvirittäjä työhön enkä suosittele kenellekään pianistille arvosoittimen koneiston säätämisen yrittämistä tai kielityksen uusimista. Olen tosin uusinut pari diskanttikieltä myös nykyiseen flyygeliini ja jouduin kerran uusimaan yhden kielen jopa konserttiflyygeliin kesken oman oppilaitokseni sisäisen pianokilpailun, kun virittäjää ei saatu paikalle. Se ei tavallisesti onnistuisi, mutta minulla oli silloin sattumalta työkaluni ja viritystarvikkeeni luokassani ja löysin salkustani sopivaa kielilankaa. Vältyimme tällä tavalla kilpailun keskeyttämiseltä. Tällaiset työt vaativat yleensä kunnollista koulutusta ja ammattilaisen taitoja eikä pianistin tulisi kajota konserttiflyygelin huoltotöihin. Jos joku on innostunut välttämättä kokeilemaan taitojaan, harjoitteluun pitäisi käyttää ainoastaan vähäarvoista instrumenttia. Kannattaa myös hankkia kirjallista materiaalia, josta saa selkeät ohjeet eri työvaiheille. Flyygelin huoltamiseen sisältyy monia töitä, joista minulla ei ollut vielä 70-luvulla aavistustakaan. Kuitenkin näistä kokemuksistani on ollut siinä mielessä hyötyä, että olen kyennyt tarvittaessa keskustelemaan ammattivirittäjien kanssa soittimien huoltojen yksityiskohdista. Olen myöhemmin päivittänyt tietojani seuraamalla läheltä monien ammattivirittäjien työtä ja hoitanut oman flyygelini pienet koneiston säädöt ja korjaukset yli 30 vuoden ajan. Uskon teoreettisesti hallitsevani flyygelin tavalliset huoltotoimenpiteet ja saan soittimeni käyttökelpoiseen vireeseen noin tunnissa. En silti saa muutaman vuosittaisen virityksen kokemuksellani viritystäni läheskään niin täsmälliseksi kuin alan ammattilaiset enkä todennäköisesti saisi Suomen Pianonvirittäjät ry:n jäsenyyden vaatimaa koetta hyväksytysti läpi.

Pianistille tarpeelliset pianosta huolehtimisen taidot

©Rauno Jussila

Kuten olen jo maininnut, en suosittele kenellekään ei-ammattilaiselle minkäänlaista arvosoittimen korjaamista tai edes säätämisen yrittämistä. Suosittelen sen sijaan erittäin lämpimästi, että kaikkien pianistien kannattaisi seurata esimerkiksi yhden täydellisen flyygelinhuollon kaikki työvaiheet, joihin menee yleensä muutama päivä. Se auttaisi ymmärtämään uudella tavalla soittimen mekaniikkaa ja kuntoa. Oleellisimmat pianistisen tietouden kannalta tarpeelliset asiat ovat koneiston säätämiseen ja vasaroiden intonaatioon liittyvät toimenpiteet ja niiden merkityksen jonkinasteinen ymmärtäminen, koska ne vaikuttavat pianistin kannalta tärkeimpiin asioihin eli ääneen ja soittotuntumaan.

Kuten olen jo maininnut, en suosittele kenellekään ei-ammattilaiselle minkäänlaista arvosoittimen korjaamista tai edes säätämisen yrittämistä. Suosittelen sen sijaan erittäin lämpimästi, että kaikkien pianistien kannattaisi seurata esimerkiksi yhden täydellisen flyygelinhuollon kaikki työvaiheet, joihin menee yleensä muutama päivä. Se auttaisi ymmärtämään uudella tavalla soittimen mekaniikkaa ja kuntoa. Oleellisimmat pianistisen tietouden kannalta tarpeelliset asiat ovat koneiston säätämiseen ja vasaroiden intonaatioon liittyvät toimenpiteet ja niiden merkityksen jonkinasteinen ymmärtäminen, koska ne vaikuttavat pianistin kannalta tärkeimpiin asioihin eli ääneen ja soittotuntumaan.

Ainoat asiat, mitä suosittelen jokaisen ammattipianistin tai pianonsoitonopettajan kokeiltavaksi ja opeteltaviksi ovat kynän tai kolikon poistaminen pianon tai flyygelin koneistosta tai koskettimistosta ja joissakin tapauksissa pianon pedaalipolkimen säätäminen. Pianon koneisto on sen verran suojassa etukannen takana, ettei yleensä ole mahdollista, että sinne putoaisi vieraita esineitä. Koskettimien väliin putoaa silloin tällöin sinne kuulumatonta tavaraa. Pianon kansi on yleensä erittäin helppo irrottaa ja kolikotkin voi yleensä poistaa aika helposti koskettimiston alta. Jos flyygelin koneiston sisälle on päässyt putoamaan vieraita esineitä, pianistin on osattava irrottaa oman soittimensa koskettimiston kansi, etulista sekä päätyklossit ja vetää koneisto ulos rikkomatta vasaranvarsia. Koska operaatiossa epäonnistuminen voi tulla kalliiksi, kannattaa olla vähintään yhden kerran seuraamassa ja opiskelemassa, kun virittäjä tekee nämä toimenpiteet. Se voi viedä aikaa vähän enemmän kuin yhden minuutin, mutta esimerkiksi kynän poistaminen koneiston sisältä on sinänsä helppoa. On siis ajan, rahan ja myös virittäjän vaivan säästämistä, jos sen osaa tehdä itse.

Totean heti alkuun, että pedaalin säätäminen ei ole yleensä uusissa pianoissa tarpeellista, mutta joissakin vanhoissa pianoissa saattaa olla niin huonosti paikallaan pysyvät säätöruuvit, että pedaalin toiminta saattaa muuttua hankalaksi. Siinä tapauksessa soittajan kannattaa opetella itse säätämään pedaalinsa. Jos pedaalipolkimen asento on päässyt muuttumaan, on täysin tarpeetonta tilata virittäjää vain näin mitättömän pienen asian vuoksi ja maksaa turhasta. Pianon pedaalin säätämisen voi opetella joskus virittäjän käynnin yhteydessä. Virittäjältä kuluu aikaa vain minuutti, kun hän näyttää, miten työ tehdään. Ennen pedaalin säätämistä on osattava irrottaa pianon alakansi. Usein se lepää jonkinlaisten tappien varassa ja aukeaa yleensä ensin yläreunastaan, jonka jälkeen se vain nostetaan varovasti pois. Kansi voi joskus olla kiinnitetty ruuveilla, mutta useimmiten sen yläreunassa on jonkinlainen jousi, joka pitää kantta paikoillaan. Kun alkaa säätää pedaalia, kannattaa selvittää ensimmäisenä pedaalivivuston toiminta sekä mitata tai muistaa mutterin tai ruuvin asento, jotta sen voi palauttaa entiselleen epäonnistuneiden säätämisyritysten jälkeen.

Pianon ja flyygelin viritys- ja erityisesti huoltoasioissa kannattaa turvautua vain pätevään ja alansa osaavaan ammattilaiseen. Puhelinluettelon keltaisilta voi yleensä löytää alalla toimivien Suomen Pianonvirittäjät ry:n jäsenten nimiluettelon. Tällaiset virittäjät ovat suorittaneet liiton järjestämän kokeen ja heillä on riittävä ammattitaito pianon ja flyygelien viritykseen ja tavallisimpien pianon vaatimien säätöjen tekemiseen. Tämän lisäksi soittimien maahantuojilla on usein lista virittäjistä, joilla on tietynmerkkisen flyygelin huoltamiseen annettu valtuutus. Valtuutettu virittäjä on saanut tarvittavan koulutuksen ja osaa hän hoitaa kyseisen flyygelimerkin tavalliset huoltotoimenpiteet luotettavasti. Kaikki liiton jäsenetkään eivät ole käytännössä täysin päteviä suorittamaan jokaista vaativaa korjausta, joita osaavat tehdä vain muutamat erikoisammattilaiset. Kuitenkin joka puolella maatamme alkaa jo olla osaavia ammattilaisia, jotka pystyvät palvelemaan jopa maailmankuulujen mestaripianistien toiveita.

Suomessa on menneinä vuosikymmeninä liikkunut monenlaisia epämääräisiä yrittäjiä pianonvirittäjinä. Tilanne on onneksi korjaantunut, mutta vieläkin voi joutua tilanteisiin, joissa epäpätevä virittäjä on rahastanut asiantuntematonta asiakasta. Muutamia vuosia sitten näin oli käydä erään oppilaani kotona. Oppilaani äiti soitti minulle ja kysyi, mitä pitäisi tehdä, kun virittäjä oli kertonut heidän pianonsa olevan rikki ja vaativan 3000 markan remonttia. Olin sattumoisin käynyt heillä joitakin kuukausia aikaisemmin ja soittanut muutaman äänen heidän pianollaan. Äidin kertomat viat alkoivat heti epäilyttää minua ja kävin samana päivänä tarkistamassa tilanteen. Soitin oli muuten suunnilleen kunnossa, mutta muutama kosketin toimi omituisesti ja kyseisiä ääniä oli mahdotonta soittaa normaalisti. Tutkin soittimen, joka oli täysin ehjä ja virittäjän nimenomaan mainitsemat ”rikkinäiset” osat olivat täysin moitteettomassa kunnossa. Virittäjä oli tahallisesti säätänyt koneistoa niin, ettei muutaman äänen kohdalla työntäjä päässyt toimimaan normaalisti. Tein tämän ”3000 markan korjauksen” (nykyrahassa vuonna 2005 noin 500 euron korjaukset) alle viidessä minuutissa, säädin koneiston takaisin oikeaan asentoon ja kehotin perhettä pysymään erossa kyseisestä virittäjästä. Virittäjä oli ilmeisesti rahapulassaan ajatellut, että kyllä perheen lääkärin ammatissa työskentelevällä isällä on rahaa maksaa remontista. Muiden mahdollisten jymäytettävien asiakkaiden onneksi tämä virittäjä ei enää työskentele alalla. Olen kuullut huhuja muistakin vastaavista tapauksista ja luulen, että edellä kuvaamani tapaus ei ole ollut valitettavasti ainoa hänen kohdallaan.

Soittimien säilytyksestä ja hoitamisesta

©Rauno Jussila

Pianonomistajan on hyvä huolehtia muutamista pianon käyttöön liittyvistä asioista, jotka helpottavat samalla pianon säilymistä soittokuntoisena ja ehjänä. Nykyaikaisen pianon tai flyygelin kannet kestävät jonkin verran kosteutta ja niitä voi pyyhkiä kostutetulla nukkaamattomalla kankaalla tai talouspaperilla. Soitinta ei kuitenkaan saa pestä läpimärällä luutulla, vaikka polyesterilakka onkin sinänsä veden kestävää, koska koneistoon tai koskettimistoon valuva vesi voi aiheuttaa siellä vahinkoa. Pölyt on kätevintä pyyhkiä esimerkiksi suihkuttamalla suihkupullolla soittimen lakka- tai maalipinta jonkin verran kosteaksi ja pyyhkimällä pinta sen jälkeen sopivalla kankaalla tai talouspaperilla. Kuivalla pyyhkeellä pyyhkiminen saattaa naarmuttaa pintaa. Vain vanhojen kuluneiden soittimien pintaa voi puhdistaa jollakin huonekaluille tarkoitetulla puhdistus- tai kiillotusaineella tai käsitellä tarvittaessa tiikkivahalla tai -öljyllä, mutta uusiin tai hyväpintaisiin soittimiin näitä aineita ei tule käyttää.

Pianon tai flyygelin kunnossa pysymisen kannalta on oleellista, että soitinta pidettäisiin aina suhteellisen hyvässä kunnossa. Kaikki pienet soittamista rajoittavat viat olisi korjattava viipymättä. Virityttämällä soittimensa säännöllisesti pianonomistaja varmistaa soittimen kunnon säilymisen perusedellytykset. Kaikkien pianonsoittajien kannattaisi pitää kiinni periaatteesta, ettei pianon kansi ei ole erilaisten koriste-esineiden säilytyspaikka. Mitään vaarallisia tai särkyviä esineitä, palavaa kynttilää tai esimerkiksi vedellä täytettyä kukkamaljakkoa ei koskaan pitäisi asettaa pianon päälle. Olen joskus nuoruudessani joutunut yhden kerran soittamaan pianoa, jonka päällä oli maljakoita, valokuvia ja muuta tavaraa. Soittaessani soitin tietenkin heilui ja tärisi jonkin verran ja kesken kappaleen putosi yksi valokuvakehys alas ja lasi rikkoontui. Onneksi maljakko ei pudonnut, mutta veden mahdollisesti koneistolle aiheuttama vahinko olisi saattanut tulla kalliiksi. Erittäin usein näkee flyygelin kantta käytettävän pöytänä ja erilaisten esineiden säilytyspaikkana. Jos joku haluaa säilyttää flyygelin päällä erilaisia esineitä, on se mahdollista, kun käytetään alapuolella hyvälaatuista flyygeliin tarkoitettua peitettä. Vedellä täytetyt maljakot on silti parasta sijoittaa muualle.

Soittimien päärakennusmateriaali on puu. Kaikupohja ja useimmiten myös koskettimet valmistetaan kuusesta ja muut puuosat, joiden tulee kestää enemmän erilaista mekaanista kulutusta, tehdään kovista lehtipuista, esimerkiksi pyökistä tai vaahterasta. Puulla on sellainen ominaisuus, että se kuivuu kaatamisen jälkeen aluksi nopeasti ja sen jälkeen hitaasti, mutta kuivumisen aiheuttamat muutokset jatkuvat oikeastaan ikuisesti. Viulunrakentajat sanovat, että puun tulee kuivua vähintään 7 vuotta ennen kuin sitä voidaan käyttää jousisoittimien rakentamiseen. Monet puhuvat vielä paljon pidemmistä kuivumisajoista. Useimmilla tunnetuilla rakentajilla on soittimiaan varten varastoituna jopa kymmeniä vuosia vanhaa puuta. Näin vanhaa puuta on vaikeaa saada ja se on kallista. Pianonrakentamisessa ei puhuta aivan näin pitkästä kuivumisajasta, mutta kuitenkin monista vuosista. Suurin osa pianotehtaista hankkii tarvitsemansa puun tuoreena ja kuivattaa itse. Kuivuessaan puun ominaisuudet muuttuvat ja jossakin vaiheessa kymmenien käyttövuosien jälkeen sen tietyt ominaisuudet heikkenevät niin paljon, että rasitukselle altis puinen osa ei kestä ja se täytyy uusia. Pianon ainoat merkittävät ääneen vaikuttavat, mutta hankalasti uusittavat puusta valmistetut osat ovat kaikupohja, kielisilta ja viritystukki. Jos nuo puuosat saataisiin säilymään vastaavasti yhtä hyvinä kuin vanhat jousisoittimet, voisimme vain uusia koneiston ja meillä olisi aina huippulaatuinen uutta vastaava tai ehkä jopa parempi soitin.

Sopivassa paikassa puu on lähes ikuista. Keski-Euroopassa on paljon hyvin säilyneitä puutaloja 1300- ja 1400 -luvuilta ja maailman vanhin säilynyt cembalo on vuodelta 1515 (Baines, 158). Toinen saman ajan soitin vuodelta 1521 on käsittääkseni edelleen suurten osien osalta enimmäkseen ehjä ja pysyy pystyssä omilla jaloillaan. Siitä saataisiin todennäköisesti tiettyjä puuosia korjaamalla ja vaihtamalla oikeastaan yhtä hyvä ja käyttökelpoinen kuin se oli uutena. Soittimen historiallinen arvo on kuitenkin niin suuri, ettei sitä voida korjata vaihtamalla vanhoja osia uusiin. Roomassa, Museo degli Strumenti Musicalissa on Bartolomeo Cristoforin rakentama piano vuodelta 1722. En saanut kokeilla sitä, mutta se näyttää edelleen periaatteessa ehjältä. Kaikki soittimet säilyvät parhaiten, jos ulkoiset olosuhteet, lämpötila ja kosteus ovat sopivat ja muuttuvat mahdollisimman vähän.

Suomen talvi on soittimille tuhoisa, koska nykyisin sopivana pidetyssä noin 22 asteen lämmössä huoneilman suhteellinen kosteus voi laskea todella alhaiseksi. Tavalliset pienet kostuttimet eivät yleensä riitä kosteustasapainon ylläpitämiseen ja paras tapa säilyttää olosuhteet muuttumattomina olisi talvisin automaattinen kosteutus ja kesäaikaan kuivatus. Minulla on kotonani kaksi ilmankostutinta, jotka puhaltavat talviajan täysillä, mutta sekään ei riitä, vaan suhteellinen kosteus painuu kovilla pakkasilla melkein joka kerta alle 30 %:n. Tilapäinen 20 %:n kosteus ei vielä vaurioita soittimia, mutta pitkäaikainen riittävän kosteuden puute tai suhteellisen lyhytaikainenkin todellinen kuivuus pilaavat virityksen ja särkevät helposti esimerkiksi kaikupohjan. Ilmankostuttimia tulisi käyttää toukokuulle asti, sillä monet eivät ole ehkä tulleet ajatelleeksi, että myös keväällä voi huoneilman suhteellinen jäädä alle 30 %:n. Kauniina aurinkoisena kevätpäivänä saattaa ulkoilma olla lumen sulamisesta huolimatta yllättävän kuivaa. Esimerkiksi juuri tätä kirjoittaessani 7.4.2004 on tällainen päivä ja tänään klo 11.20 oli ulkoilman suhteellinen kosteus 26 %. Kun asunnon ilmanvaihto tuo raikkaan kevätilman sisälle tai varsinkin kun kevään lämmöstä innostuneena tuuletamme asuntoamme innokkaasti esimerkiksi parvekkeen kautta, laskee lisälle päässeen ulkoilman suhteellinen kosteus lämmetessään yllättävän alas, jopa alle 20 %:n. Seuraavassa pianonvirittäjä Juha Huotarin laskelmat ilman kosteudesta Lahdessa 7.4.2004.

Ilmatieteen laitoksen taulukon mukaan Lahdessa oli iltapäivän lämpötila n. 10 astetta tuona päivänä. Kymmenasteisen ilman kyllästymispiste on 9,4g/m3. Jos suhteellinen kosteus on ollut 26 %, on kuutiometrissä ulkoilmaa ollut tuolloin 0,26 x 9,4g = 2,44g vesihöyryä. 22 asteisen huoneilman kyllästymispiste on 19,40g/m3. Jos huhtikuun 7. päivän ulkoilma lämmitetään sisällä 22 asteeseen, eikä sitä mitenkään kostuteta, tulee sisäilman suhteelliseksi kosteudeksi 12,6 %. (2,44g on 12,6 % 19,4 grammasta)

Tällaiset lukemat ovat tuhoisia pianolle tai flyygelille. Talvella pääsisimme vastaavissa kosteusprosenttien laskelmissa melkein nollaan ja kesäisin erityisen lämpimillä ja kosteilla ilmoilla saattaa kosteus nousta Suomessakin sisätiloissa yli 60 %:n ja joskus todella harvoin yli 70 %:n. Soittimiin on kehitetty viime vuosina niihin erityisesti tarkoitettuja laitteita, jotka pitävät kosteudenvaihtelut mahdollisimman pieninä. Nämä laitteet ovat vielä suhteellisen hinnakkaita, mutta ainakin arvosoittimissa kannattaisi kokeilla tällaisten käyttämistä. Soittimien hankintahintaan verrattuna tämän hetken (vuoden 2004) hintaa, asennettuna noin 430 € pianoon tai 470 – 675 € flyygeliin, ei voida pitää kovinkaan korkeana. Pianonomistajan olisi hyvä ajatella, miten suhteellista kosteutta tulisi mitata, koska tavallisimmin kaupoissa myytävänä olevat hius-kosteusmittarit näyttävät useimmiten aika optimistisia lukemia. Tällaiset mittarit pitäisi kalibroida kunnollisen elektronisen mittarin avulla. Jos käytettävissä ei ole elektronista mittalaitetta, voidaan kalibrointi suorittaa myös kotikonstein. Summittainen kalibrointi tehdään niin, että koko mittari asetetaan kostean tai lähes märän pyyheliinan sisään ja annetaan olla siellä jonkin aikaa. Mittarin neula käännetään sen jälkeen näyttämään vähän alle 100 %:n kosteutta. Tällainen kalibrointi ei ole kovin tarkka, mutta näin kalibroitu mittari antaa viitteellisen kuvan ilman suhteellisesta kosteudesta. Kokemukseni mukaan hius-kosteusmittari näyttää kuitenkin oikeita lukemia vain suunnilleen siinä kosteudessa, jossa se on kalibroitu. Olenkin kalibroinut omat mittarini työpaikalta lainaamani elektronisen mittarin avulla yleensä juuri ennen kostutuskauden alkua syksyllä, jolloin olohuoneemme suhteellinen kosteus on jo päässyt laskemaan selvästi alle 30 %:n.

PIANON TAI FLYYGELIN HUOLTO JA KORJAUS

©Rauno Jussila

Ammattipianistin yleissivistykseen kuuluu tuntea jollakin tavalla soittimensa muutenkin kuin ulkonäöltä. Hänen pitäisi tietää pääpiirteissään, mitä osia soittimessa on ja mistä materiaalista osat on tehty, mutta ennen kaikkea, miten soitin toimii soitettaessa. Koneistossa on niin paljon yksittäisiä pieniä osia, ettei sen täydellistä hallitsemista voi edellyttää kuin pianonvirittäjältä, koska useimmilla osilla ei ole pianistille tiedollista merkitystä. Meidän on siis tiedettävä, millä tavalla soitinta tulisi huoltaa, jotta se säilyisi soittokuntoisena mahdollisimman pitkään.

Uusi soitin kestää säännöllisesti huollettuna yleensä käytöstä ja merkistä riippuen monia vuosia ilman selviä kulumisen oireita. Tiedän tosin tapauksia, missä innokas nuori terässorminen pianisti on hakannut pienen keskihintaisen tunnettua merkkiä olevan flyygelin muusiksi muutamassa vuodessa. Tällainen ei yleensä ole mahdollista, mutta kokemukseni mukaan Suomessakin on ollut myytävänä joitakin tietynmerkkisiä halpoja soittimia, jotka eivät kestä tavallistakaan soittoa kuin hetken. Huippulaatuinen flyygeli kestää kymmeniä vuosia lähes uutta vastaavassa kunnossa, jos sitä viritetään ja huolletaan säännöllisesti sekä uusitaan kuluneita osia tarpeen mukaan. Pianistien tietous soittimesta ja vaatimustaso soittimen kunnon suhteen on kasvanut viime vuosikymmeninä. Onneksi myös suomalaisten virittäjien ammattitaito on kehittynyt vastaavasti ja maassamme on silläkin alalla muutamia kansainvälisen tason ammattilaisia. Mikään soitin ei kestä käyttöä ilman huoltamista, koska kaikki materiaalit kuluvat käytössä ja osa materiaaleista vanhenee käyttämättömänäkin. Soittimen runkorakenne kestää periaatteessa satakin vuotta hyvissä olosuhteissa, mutta kielet vanhenevat jopa soittamattomina muutamassa kymmenessä vuodessa ja myös vasaroiden huovan ominaisuudet muuttuvat. Suurin käyttörasitus kohdistuu koneiston liikkuviin osiin, jotka vaativat säännöllistä huoltoa toimiakseen.

Vanhat tai rikkoutuneet soittimet ovat oma lukunsa ja niiden kunnostamisen tai korjaamisen tarve on harkittava tapauskohtaisesti. Suoralta kädeltä voi sanoa, ettei halpoihin soittimiin kannata koskaan tehdä suuria korjauksia. Tämä koskee sekä pianoja että flyygeleitä. Myöskään keskihintaisia pianoja ei yleensä kannata peruskorjata ja vanhojen pianojen kohdalla suuriin korjauksiin ei pitäisi ryhtyä oikeastaan juuri koskaan. Vanhojen pianojen kohdalla suuria korjauksia voi harkita todellisena taloudellisesti kannattavana vaihtoehtona ainoastaan Steinwayhin ja ehkä myös Bösendorferiin. Toki vanhan tunnettua merkkiä olevan pianon voi aina halutessaan korjauttaa, varsinkin jos kysymyksessä on perintösoitin, joka kunnostetaan pitkäaikaiseen omaan käyttöön. On huomattava, että täydellisen flyygeliremontin hinta on jo lähellä uuden pienikokoisen keskilaatuisen flyygelin hintaa, mistä johtuen on syytä harkita tarkkaan, mitä korjauksia flyygeliin kannattaa tehdä. On kuitenkin tarkkaan mietittävä, missä nämä korjaukset tehdään tai kuka niitä tekee, koska se vaikuttaa oleellisesti lopputulokseen. >

Kun ostetaan käytettyjä ja varsinkin iäkkäitä soittimia, kannattaa aina tutkia soittimen kunto huolellisesti. Olen ollut mukana arvioimassa monia käytettyjä instrumentteja ja olen usein törmännyt liian korkeisiin hintapyyntöihin. Edes monia kymmeniä vuosia vanha konserttiflyygeli ei ole enää sellaisenaan kovin arvokas. Huoltamaton ja korjaamaton rikkinäinen yli 50-vuotias flyygeli on useimmiten lähempänä ongelmajätettä kuin arvosoitinta. Valitettavan usein joku on maksanutkin liikaa soittimesta, joka on suuren remontin tarpeessa. Olen jopa ollut avustamassa muutamaa sellaista ostajaa soittimen valinnassa, joka on halunnut juuri jonkin tietyn soittimen, vaikka en ole sitä varauksetta suositellutkaan. Ihmisillä tuntuu olevan hyvinkin monenlaisia syitä hankkia juuri tietynvärinen tai tietyn kokoinen soitin. Laatu ei näköjään aina merkitse riittävästi. Jokaisen pianistin tulisi osata ainakin suuntaa-antavasti arvioida käytetyn soittimen kunto ja mahdollisten korjausten tarve. Koska vain harvoin voi löytää kirjallisuudesta luetteloa, mitä soittimia huollettaessa tai remontoitaessa tehdään, käyn seuraavassa läpi huollossa ja korjaamisessa tehtäviä toimenpiteitä. Kun edes osa näiden toimenpiteiden merkityksestä tulee tutuksi, on paljon helpompaa muodostaa ja perustella mielipiteensä esimerkiksi käytetyn soittimen kunnon arvioinnissa. >

Suomeen on korjattu tätä kappaletta kirjoittaessani vuoden 2006 syksyllä kaksi täydellisesti korjattua Steinway – konserttiflyygeliä, joiden kaikupohja kielisiltoineen, viritystukki ja koko soittimen lakkaus on uusittu Hampurissa Steinwayn tehtaalla. Toinen soittimista on vuodelta 1898 ja uudempi 1930-luvulta. Toisen soittimen koneisto uusittiin Hampurissa ja toisen soittimen koneisto Suomessa. Suomesta löytyy jo sellaista ammattitaitoa tällaisiin koneistokorjauksiin, että työn laatu on täysin verrattavissa Hampurin tehtaan kanssa ja mikä parasta, työn yksityiskohdista on helppo keskustella ja tilaaja voi esittää omia toivomuksiaan. Tällainen remontti on todella kallis, mutta oikeasti kannattava investointi, koska soittimet ovat käytännössä yhtä hyviä ja kestäviä kuin aidosti uudet flyygelit. Tällä tavalla on mahdollista hankkia täysin uutta vastaava, mutta kuitenkin hieno ja aidosti yksilöllinen konserttiflyygeli kaksi- tai jopa kolmekymmentätuhatta euroa halvemmalla kuin mitä uudesta joutuisi maksamaan. Hintaan vaikuttaa tietenkin oleellisesti aihion, eli vanhan korjaamattoman flyygelin hinta, jonka täytyy olla selvästi vähemmän kuin 30 000 euroa, sillä muutoin pääsemme jo uuden flyygelin hintatasolle. Käytännössä tällaista remonttia ei siis missään tapauksessa kannata tehdä kuin vain vähintään 50–60 vuotta vanhoihin todella kuluneisiin konserttiflyygeleihin.

Tärkeimpiä huoltotoimenpiteitä

©Rauno Jussila

Soittamisen kannalta on merkittävin huoltotoimenpide tietenkin viritys, josta täytyy huolehtia säännöllisesti. Virittämisen tarpeeseen vaikuttaa ennen kaikkea soittimen säilytysolosuhteet. Jos suhteellinen kosteus pysyy läpi vuoden suunnilleen tasaisena, säilyy virityskin suhteellisen hyvänä. Vähällä käytöllä oleva ja hyvissä olosuhteissa säilytetty soitin tarvitsee vain yhden virityksen vuodessa, kovassa käytössä tai vaihtelevissa olosuhteissa viritystä täytyy tarkistaa useammin ja konserttiflyygeleitä viritetään jopa kymmeniä kertoja vuodessa. Toinen merkittävä asia pianon huoltamisessa on äänenvärin sävyttäminen eli intonointi. Soittimen kannalta olisi hyvä, jos äänen sävytystä tarkistettaisiin hivenen jokaisen virityksen yhteydessä. Muita merkittäviä asioita ovat koskettimiston ja koneiston säätämiseen liittyvät työt, koska näillä pienillä säädöillä vaikutetaan oleellisesti soittotuntumaan. On hyvä muistaa, että monia asioita ei voi säätää tarkasti, jos koneistossa on rikkinäisiä tai liian kuluneita osia. Seuraavassa luetellut työt ovat vain pieni osa mahdollisista töistä eikä näitäkään nyt mainittuja töitä ole kuvattu yksityiskohtaisesti tai tarkasti. Tavallisessa vuosihuollossa ei tarvitse välttämättä tehdä läheskään kaikkea, etenkään jos soitinta on huollettu säännöllisesti.

Viritys kuuluu siis välttämättä kaikkien soittimien perustarpeisiin. Jos soitin on ollut pitkään virittämättä ja viritystaso on laskenut liiaksi, tehdään aluksi ns. haalaus. Siinä kielten viritys nostetaan suunnilleen oikeaan tasoon. Jonkinlaisena nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että uusi soitin vaatii haalauksen jo vuoden sisällä edellisestä virityksestä, puolet soittimista joudutaan haalaamaan kahden vuoden virittämättömyyden jälkeen ja kolmisen vuotta virittämättä ollut soitin vaatii lähes varmasti haalauksen ennen viritystä. Kielitysremontin jälkeen on soitin myös ensin haalattava monta kertaa. Suuren remontin jälkeinen haalaus tehdään useimmiten ns. tikkuvirityksenä, koska koneisto ei ole useinkaan vielä valmis tai paikoillaan. Vasta haalausten jälkeen voidaan tehdä ensimmäinen summittainen viritys. Viritystä ei kannata tehdä, jos viritystasoa joudutaan muuttamaan tai viritys on kovasti sekaisin. Mainitsin jo aikaisemmissa kappaleissa ilmastostamme johtuvista kosteudenvaihteluista, jotka vaikuttavat soittimen säätöihin ja samalla viritystasoon. Kaikupohja nousee kesällä kuperammaksi nostaen samalla kielisiltoja ylös, jolloin kielet kiristyvät ja viritystaso nousee. Pianoissa ja flyygeleissä on kaksi kielisiltaa, jotka eivät liiku samalla tavalla kosteuden muuttuessa vaan viritystaso muuttuu epätasaisesti. Kosteudenvaihtelusta johtuvan virityksen muuttumisen kuulee parhaiten suunnilleen suuren ja pienen oktaavialojen taitteesta, jossa viritys menee ensimmäiseksi sekaisin. Tähän sijoittuu useimmissa soittimissa eräänlainen risteysalue, jossa alemmat bassokielet kulkevat ristiin keskialueen ja diskantin kielten kanssa. Pianon viritys menee helpommin ja enemmän sekaisin kuin flyygelin viritys.

Intonointi. Suomessa on paljon virittäjiä, jotka osaavat virittää soittimen hyvin, mutta hyvä intonointi vaatii keskimääräistä ammattitaitoisempaa ja kokeneempaa virittäjää. Intonointi on aika ajoin välttämätöntä, koska vasarat kuluvat kärjestään ja menettävät muotonsa ja kielet painuvat sisälle vasaroiden kärkeen syntyviin uriin. Vasaroiden valmistuksessa käytettävä huopa tiivistyy myös vuosien kuluessa ja ääni muuttuu kovaksi ja kimakaksi. Kaikki nämä tekijät muuttavat sointia huonommaksi. Kun soittimen ääntä aletaan sävyttää, hiotaan vasaroiden päät oikeaan muotoonsa ja sivut pehmitetään intonointipiikillä, jolloin voidaan saavuttaa haluttu sointi. Intonointitarpeeseen vaikuttaa tietenkin soittimen käytön määrä.

Koskettimiston tasaus ja painuma. Koskettimien välit tasataan etunastoja eli ohjaustappeja vääntämällä. Ohjaustapit ovat soikeat, tavallisesti n. 3,5 x 5,5 mm ja myös koskettimien liiallisen sivuttaisliikkeen säätämiseksi voidaan etunastoja kääntää vähän kulmittain. Koskettimien lepokorkeus säädetään varsinaisesti keskinastan pehmustusveran tai vaakapalkin alla olevien paperilappujen tai puuviilupalojen määrää tai paksuutta muuttamalla. Kun valkoista kosketinta painetaan, tulisi painuman olla koskettimen ulkopäästä mitattuna n. 9,5 – 10 mm. Soittopainumasyvyyttä tai käyntiväliä säädetään myös etunastojen eli ohjaustappien painumaverkalappujen alla olevia paperilappuja lisäämällä tai vähentämällä. Koko flyygelin koneisto on rakennettu koneistopöydän päällä lepäävän koskettimistokehyksen varaan. Tämän kehyksen tai raamin alla on liukuruuvit, joiden säätäminen vaikuttaa myös osittain koskettimien lepokorkeuteen ja soittopainuman syvyyteen. Koskettimistoraamin liukuruuvit vaikuttavat myös una cordan eli siirtopedaalin toimintaan.

Koskettimiston punnitus on toimenpide, joka on tehtävä aika ajoin. Punnitustarkistus on varsin nopea toimenpide, eikä siis maksa paljon. Koskettimisto on punnittava joka kerta, kun vasarat on hiottu tai vaihdettu tai jos koneistoon on uusittu osia. Valmistaja on suunnitellut soittimen ominaisuuksiin sopivan painon, jolla kosketin saadaan painumaan. Punnus asetetaan valkoisen koskettimen leveän osan keskelle tai mustan koskettimen etuosan päälle. Punnituksessa painetaan pedaali pohjaan, jotta sammuttajien paino ei häiritse punnitusta. Koskettimen painuminen alas vaatii yleensä noin 50 gramman punnuksen, mutta grammamäärä vaihtelee soittimittain ja kosketus muuttuu raskaammaksi bassopäässä ja kevyemmäksi diskanttipäässä.. Kosketusta voidaan säätää kevyemmäksi tai raskaammaksi lisäämällä tai vähentämällä koskettimiin porattavien erikokoisten lyijypainojen määrää. Pianon ja flyygelin koneistojen erisuuntaisten liikkeiden vuoksi niiden painotus on sikäli erilainen, että pianossa lyijypainot kiinnitetään koskettimen takapäähän ja flyygelissä keskinastan ja koskettimen etupään väliselle alueelle.

Uudet koskettimistokankaat. Koskettimien äänenvaimentimina ja pehmusteena käytetään kangasta. Puhumme koskettimiston verotuksesta, joka ei tarkoita koskettimista maksettavia veroja, vaan että koskettimiin vaihdetaan uudet verkakankaan tai kashmirhuovan palaset etu- ja vaakakoloihin, jotta kosketin toimisi täsmällisesti ilman lonksumista. Vaakakoloverat ovat koskettimiston vaakapalkkiin kiinnitetyn keskinastan eli tavallaan pystyasennossa olevan akselin pehmusteena. Tämän vaakanastan varassa kosketin tekee heiluriliikettään ja on ymmärrettävää, että vaakakoloverat kuluvat kovassa käytössä suhteellisen nopeasti ja niitä on uusittava joskus jopa muutaman vuoden välein. Vaaka- tai keskinastan tyvipään ympärillä on koskettimen ja vaakapalkin välissä kolinoita vaimentamassa pienet pyöreät reiälliset vaakaverat ja suunnilleen samannäköiset, mutta vähän paksummat (3 – 7 mm) painumaverat ovat koskettimien etunastojen juuressa äänenvaimentimina. Nämä verkakankaiset laput litistyvät hiljalleen ja ne täytyy vaihtaa, jotta saataisiin halutunlainen kosketustuntuma ja samalla estetään koneiston mekaanisia ääniä voimistumasta liiaksi. Flyygelin koskettimien takaosan alapuolella on takapalkki, jonka päälle on liimattu myös pehmuste, takatyyny tai takapatja, jonka täytyy olla ehjä, jotta koskettimiston käyntiväli voidaan säätää tasaiseksi. Kuten jo mainitsin, vaikuttaa flyygelin koskettimistokehyksen liukuruuvien säätäminen myös koskettimien lepokorkeuteen ja soittopainuman syvyyteen. Varsinaisesti koskettimien tasaukseen käytetään verkalappujen alle laitettavia pieniä paperilappuja.

Koskettimiston sivujen puhdistus jokaisen huoltokerran yhteydessä on varsinkin kovassa käytössä olevissa soittimissa suositeltavaa, koska se tekee koskettimistosta siistin näköisen. Koskettimien sivut kuluvat hiljalleen kovassa käytössä ja muistelen kuulleeni joskus tilanteesta, jolloin koskettimen puuta on jouduttu jopa paikkaamaan.

Kosketinpintojen hionta ja kiillotus on hyvä tehdä erityisesti, jos koskettimet ovat mustuneet tai jos soittimesta halutaan erittäin siistin näköinen. Aikaisemmin käytettiin valkoisiin koskettimiin norsunluuta ja mustiin eebenpuuta. Nykyisin käytetään kosketinpintojen valmistukseen erilaisia muovisekoitteita ja jopa arvosoittimien valkoiset kosketinpinnat ovat tavallisesti akryylimuovia ja etenkin halpojen soittimien mustien koskettimien pinta voidaan myös tehdä muovista. Valkoisiin kosketinpintoihin saattaa tulla kulumisen seurauksena kuoppa, joka lähtee pois vain hiomalla kosketin tasaiseksi. Mustien koskettimien kuusisivut voidaan maalata tai petsata, eebenpuiset pinnat sivuineen voidaan hioa, petsata ja lakata.

Rikkoontuneiden kosketinpintojen vaihto on joskus välttämätön, sillä erityisesti vanhat norsunluiset kosketinpinnat rikkoontuvat suhteellisen helposti. Vaihdettavan koskettimen pinnan tulisi olla samaa materiaalia kuin muutkin koskettimet, koska koskettimen pintamateriaali vaikuttaa kosketustuntumaan. Kokonaan uutta norsunluista koskettimistoa ei ole ollut vuosiin mahdollista saada, mutta yksittäisiä vanhoja norsunluupaloja on ollut koko ajan rajoitetusti myynnissä ja rikkinäiset norsunluupalat kannattaa vaihtaa ehjiin. Olen kuullut, että nykyisin on jälleen mahdollista ostaa uusia kokonaisia norsunluisia koskettimistoja.

Sammuttajan nostohuovan vaihto. Nostohuopa sijaitsee flyygelin koskettimiston takapäässä ja se nostaa koneiston sammuttajajäsenen. Huopa kuluu ja kovettuu, jolloin se ei toimi enää täsmällisesti ja pehmeästi ja sammuttajan liikkeellelähtöhetki voi joskus tuntua kynnyksenä koskettimen liikkeessä.

Kopparien säätö tai vaihto. Koppari tai vangitsija sijaitsee flyygelin koskettimen takapäässä, pianossa koneiston keskiosassa lähinnä soittajaa. Se ottaa nimensä mukaan vasarasta kopin sen kimmottua soittamisen jälkeen kieleltä takaisin. Täsmällinen, hyvin säädetty koppaus vaikuttaa soittotuntumaan ja erityisesti repetition toimintaan. Koppari on tehty puusta, joka on päällystetty pehmikehuovalla ja nahalla. Kopparien pinta kuluu vähitellen ja ne voidaan huoltaa ja säätää, mutta vanhat kopparit eivät toimi enää vanhetessaan täsmällisesti, joten ne joudutaan vaihtamaan.

Vanhojen vasaroiden kunnostus kannattaa tehdä, mikäli vasarat eivät ole liian kuluneet ja menettäneet oikean muotonsa. Vasaranvarret akseloidaan tarvittaessa ja vasarat hiotaan uudelleen muotoonsa ja rullat kunnostetaan. Vasaroiden kunnostus edellyttää lopuksi soittimen uudelleen intonointia ja koneiston säätöjen ja kohdistusten eli perushuollon suorittamista samaan aikaan.

Vasaroiden vaihto on yleensä välttämätön toimenpide siinä vaiheessa, kun soittimella on soitettu jatkuvasti käyttömäärästä riippuen esimerkiksi noin 10 - 20 vuoden ajan. Runsaan soittamisen ja välttämättömien huoltojen seurauksena vasara pienenee kooltaan ja sen huopamäärä vähenee, jolloin sitä on melkein mahdotonta intonoida. Samalla kosketus muuttuu liian kevyeksi ja se vaikuttaa osaltaan kaikkiin soittimen säätöihin. Vasarat saattavat myös kovettua, vaikka niitä ei olisikaan soitettu loppuun jolloin niitä on erittäin vaikea sävyttää. Vasarat voivat myös olla materiaaliltaan huonoja, jolloin uudenkin näköinen vasarasarja kannattaa vaihtaa uuteen. Myös uudet vasarat täytyy intonoida, sillä ne ovat useimmiten täysin käsittelemättömät. Vasarat ovat hämmästyttävän soitinkohtaiset. Jossakin soittimessa upeasti soiva vasarasarja ei välttämättä toimi toisessa soittimessa yhtä hyvin eikä vasaroita siis juurikaan kannata siirtää käytettynä soittimesta toiseen.

Vasaroiden varsien vaihto ei ole aina välttämätöntä. Uudet vasarat voidaan liimata vanhoihin varsiin, jos ne ovat muuten kunnossa. Flyygelin vasaranvarren kapselin alapuolella on rulla, johon työntäjä osuu kosketinta painettaessa. Rulla on pinnaltaan nahkaa ja se on altis kulumiselle. Se voidaan huoltaa karhentamalla pinta ja käyttämällä sopivaa liukastetta, grafiittia, teflonia tai talkkia. Uudet vasaranvarret toimivat yleensä täsmällisesti, akselit ovat sopivia, eivät liian löysiä tai tiukkoja ja varressa oleva uusi rulla antaa työntäjälle mahdollisuuden moitteettomaan toimintaan.

Koneiston säätö- ja kohdistustyöt ovat soittimen käytön kannalta oleellisia töitä. Säädöt olisi tarkistettava kovassa käytössä vuosittain tai useamminkin. Pienessä käytössä säädöt säilyvät luonnollisesti lähes muuttumattomina, mutta silti olisi hyvä tarkistaa tärkeimmät säädöt ainakin muutaman vuoden välein. Suomen ilmasto asettaa soittimet alttiiksi kosteudenvaihteluille, jotka vaikuttavat oleellisesti soittimen säätöihin. Koska pianon ja flyygelin sointiin vaikuttavat osat on valmistettu puusta, elää soitin vuodenaikojen mukaan niin, että puuosat turpoavat kesällä ja kutistuvat talvella. Tämä kosteudenvaihteluista johtuva eläminen lisää huollon ja koneiston säätämisen tarvetta. Huollon tarpeeseen vaikuttaa tietenkin lisäksi soittimen käytön määrä ja laatu. Koneistossa on monia liikkuvia osia, jotka tarvitsevat erilaisia liukuaineita toimiakseen. Tällaisia aineita ovat mm. talkki, teflon ja grafiitti. Esimerkiksi grafiittia käytetään pääasiassa haarukan jousikoloon, haarukan rullaa vasten osuvaan pintaan sekä työntäjän päähän ja joskus myös akseliverkoihin. Joissakin soittimissa on käytetty muovia myös koneistossa. Uusissa soittimissa käytetyt muoviosat voivat olla usein hyvä ratkaisu, mutta joidenkin vanhojen pianojen rikkoontuneiden muoviosien tilalle ei ole aina saatavana vastaavaa uutta osaa. Minulla on hieman epäilevä asenne joidenkin muoviosien käyttökelpoisuutta kohtaan, sillä oman oppilaitokseni harjoituspianoissa oli hieman ongelmia irronneiden muoviosien liimaamisessa. Ongelma ratkesi vasta, kun löydettiin oikea liima. Keskimääräinen vähän soitettava kotipiano ei tarvitse suuria huoltoja, jos sitä hoidetaan säännöllisesti. Piano, jolla soitetaan vaativia teoksia keskimäärin pari tuntia päivässä, vaatii jo monen tunnin huollon vuosittain. Jokainen säännöllisesti kovassa käytössä oleva soitin vaatisi vuosittain huoltoa muutaman päivän verran. Korkeakoulujen ja konservatorioiden flyygelit, joita käytetään aamusta iltaan, vaativat käyttötarkoituksesta riippuen parista kolmesta jopa viiteen päivään huoltoa vuodessa

Pääjäsenten kunnostus. Pääjäsen on koneiston keskellä alhaalla vaakatasossa oleva koneiston keskeisin puuosa, johon on kiinnitetty monta muuta osaa. Jos pääjäsenet eivät ole kovin kuluneet eli lähinnä akseleiden verat toimivat vielä kunnolla, ne kannattaa kunnostaa, jolloin niihin laitetaan uudet akselit, tarvittavat uudet huovat tai verat ja liikkuvat osat käsitellään tarvittaessa grafiitilla. Jos pääjäsenet vaihdetaan muiden koneiston liikkuvien osien kanssa, voidaan päästä lähelle uuden soittimen soittotuntumaa.

Flyygelin vasarakoneiston ja sammuttajakoneiston säätämisestä

©Rauno Jussila

Pääjäseneen ja vasaran liikkeisiin liittyvät säädöt ovat koneistokokonaisuuden oleellisimpina osina tärkeitä instrumentin kokonaistoimivuuden kannalta ja jokaisen ammattipianistin pitäisi tietää tästä asiasta ainakin jonkin verran. Yhdessä koskettimiston säätöjen kanssa vasarakoneiston säädöt muodostavat yhdistelmän, jonka voi nähdä ja tuntea tarvitsematta irrottaa koneistoa. Tämän perusteella kokenut henkilö voi jo päätellä koneiston sen hetkisistä tilanteesta, säädöistä ja kunnosta melko paljon.

Flyygelinkoneiston säätämisessä on oikeastaan kysymys monesta pienestä säädöstä, mm. työntäjän asennon, työntäjän pysäytysruuvin eli löysäyspupan (löysäyshetken) säätämisestä, abnick-säädöstä sekä vasaran kokonaisliikkeen määrästä eli lyöntivälistä. Näillä kaikilla säädöillä ja niiden yhteisvaikutuksella on oleellinen merkitys lopputulokseen. Pääjäsenen yläpuolella on toistojäsen, jonka toisessa päässä kolo, eräänlainen haarukka, jonka läpi työntäjä nousee kosketinta painettaessa. Työntäjä kohdistetaan lepoasennossa haarukan keskelle ja vasaran rullan keskikohdan toiselle puoliskolle. Se työntyy koneistoliikkeen loppuvaiheessa säädön mukaan pois rullan alta. Vasara jatkaa liikettään kieliin asti, joista se kimpoaa vapaasti takaisin, koska työntäjä ei ole enää rullan alla. Tätä tapahtumaa, jossa työntäjä poistuu rullan alta, kutsutaan löysäykseksi. Sen tarkalla säätämisellä on suuri merkitys soittotuntumaan, esimerkiksi äänen syttymiseen ja pianissimosoiton hallittavuuteen.

Kun kosketinta painetaan hitaasti alas, voidaan tuntea selvä kynnys lähellä koskettimen liikeradan loppua. Tämän kynnyksen aiheuttaa varsinaisesti työntäjän pään kontakti löysäyspuppaan eli löysäysvastus. Pienenä lisänä samaan aikaan tai lähes samaan aikaan kertaushaarukan pää osuu abnick-ruuviin. Kun kosketin painetaan edelleen hitaasti pohjaan ja seurataan katseella vasaraa, nähdään että vasaran ylös suuntautuva liike loppuu noin 2 – 3 mm ennen kuin vasara osuu kieliin. Siinä vaiheessa on työntäjä poistunut rullan alta. Sen jälkeen vasara tipahtaa hieman alaspäin ja liike pysähtyy siihen, kun vasara varsineen jää kertaushaarukan kannattelemaksi.

Käytännössä soitettaessa koskettimien liike alas ei ole näin hidas ja tilanne muuttuu siltä osin, että vasara osuu kieliin ja saa ne värähtelemään. Kielistä vasara kimpoaa alaspäin ja vasaran liike pysäytetään koppariin. Näin ollen vasara on kopattuna alempana kuin edellisessä kappaleessa selostetussa tilanteessa kertaushaarukan kannattelemana. Kun kosketinta aletaan nyt vapauttaa hitaasti päästämättä sitä kuitenkaan kokonaan ylös, kopparin ote vasaran hännästä irtoaa ja vasara nousee kertaushaarukan nostamana ylöspäin. Tämä mahdollistaa työntäjän nopean palautumisen rullan alle uutta soittotapahtumaa varten. Kertaushaarukassa on jousi, joka suorittaa tämän nostoliikkeen. Jousivoiman säädöllä on suuri merkitys soittotuntumaan ja repetition toimivuuteen. Jos toistojouset toimivat löysästi, kertausjäsen ei jaksa nostaa vasaraa ja työntäjän paluu rullan alle tapahtuu myöhemmin. Tällaisella soittimella on lähes mahdotonta soittaa esimerkiksi nopeaa repetitiota. Jos jousi on liian ponteva, vasaroiden liikkeet eivät ole hallittuja ja soitto on tavallaan levotonta, koska vasara ei jää koppariin kertaushaarukan vastuksen vuoksi.

Koskettimen liike voidaan ajatella kaksivaiheiseksi. Koskettimen liikettä lepotilasta täysin pohjaan kutsutaan koskettimen painumaksi. Koskettimen liikettä löysäysvastuksen alkamiskohdasta pohjaan asti nimitämme jälkipainumaksi. Kun kokenut henkilö tunnustelee flyygelin koneiston toimintaa painamalla hitaasti koskettimia alas, hän voi päätellä tästä jälkipainuman määrästä ja silmämääräisesti vasaran liikkeistä koneiston säätöjen sen hetkisen tilanteen, kuten aiemmin mainittiin.

Jälkipainuman määrään vaikuttaa pääasiassa kolme asiaa: ensinnäkin löysäysetäisyys, toiseksi koskettimen kokonaispainuma ja kolmanneksi vasaran lyöntiväli eli toisin sanoen vipujen liikkeet ja liikkeiden määrät.

Edellä oleva selvitys antaa käsityksen soittimen koneiston toimintatavasta, jonka vuoksi kutsumme nykyaikaista koneistoa repetitiokoneistoksi. Kosketinta ei tarvitse kohottaa kuin vähän ja uudella painalluksella voidaan soittaa uusi ääni. Flyygeleiden säädöt ovat kuitenkin jossakin määrin soitin- tai jopa soittajakohtaisia. Monilla kuuluisilla pianisteilla on omat mieltymyksensä esimerkiksi painuman suhteen ja muissakin asioissa, joita he toivovat virittäjän toteuttavan konserttisoitinta säätäessään. Pianon säädöt toimivat vähän eri tavalla, mutta sillä on kuitenkin paljon yhteisiäkin toimintaperiaatteita flyygelin koneiston kanssa. Pianon koneistosta puuttuu kertausjäsenen jousi ja pianon ja flyygelin kosketuksen suurin merkitsevä ero repetition toimintanopeudessa liittyykin työntäjän toimintaan. Kun flyygeli koneistossa työntäjä palaa rullan alle jo siinä vaiheessa kun kosketinta on vapautettu pohjasta muutaman millimetrin verran ylöspäin, vaatii pianossa työntäjän palautuminen uuteen soittotapahtumaan koskettimen päästämisen takaisin lähelle lepotilaansa. Koneistoissa on muitakin asioita, jotka vaikuttavat repetitioon ja pianon kohdalla sen toimintaa puolestaan nopeuttaa lyhyempi ja massaltaan kevyempi kosketin. Käytännössä pianistilta vaaditaankin huomattavan kehittynyttä tekniikkaa, jotta hän voisi hyödyntää tuon flyygelin kosketuksen mahdollistavan edun. Aika harvat pianistit pääsevät soittamaan esimerkiksi Ravelin Ondinea, jossa nuo erilaisten koneistojen ominaisuudet tuntuvat kenties suurimmillaan. Keskiverto pianisti pitääkin usein pianon kosketusta kevyempänä, nopeampana ja helpompana.

Pilottiruuvien säätö. Pilottiruuvi on koskettimen takapäässä koneiston alla oleva säädettävä ruuvi, joka on yleensä valmistettu metallista, mutta sen nuppi voi olla esimerkiksi monissa vanhoissa pianoissa myös puusta. Pilottiruuvin säätäminen voi olla tarpeellista muuttuvien kosteusolosuhteiden tai koneiston huopien ja verkojen painumisen vuoksi. Flyygelin vasarakoneiston lepokorkeus ja samalla siis vasaran liikkeen alaraja eli lyöntiväli säädetään pilottiruuveilla. Pianossa pilottiruuvit säädetään niin, etteivät ne kanna, toisin sanoen ettei vasaran ja istukan paino lepää niiden päällä. Joissakin pianon piloteissa on taivutettava lanka, jonka avulla ne kohdistetaan oikeaan asentoon.

Löysäyspuppien verkojen vaihto. Löysäyspuppa tai löysäysnuppi on tärkeä pieni osa koneiston toimivuuden kannalta. Se on pieni lieriön muotoinen, yleensä puusta valmistettu nappula, jonka alapinta on päällystetty verkakankaalla. Verka toimii pehmusteena puusta valmistetun työntäjän nokkaa vastaan, joka osuu siihen kun löysäyshetki lähestyy soittotapahtumassa. Työntäjä on suunnilleen L:n muotoinen osa, jonka nokka vastaa L-kirjaimen alasakaraa. Nokka toimii ikään kuin ”liipaisimena”. Kun työntäjän nokka on kiinni pupassa ja koneiston muut osat jatkavat liikettään, se vääntää työntäjän rullan alta pois. Löysäys säädetään kääntämällä puppaa, jolloin sen korkeusasema muuttuu. Näin työntäjä pakotetaan rullan alta pois ennemmin tai myöhemmin eli löysäyshetkeä muutetaan.

Pupan päällystyksenä käytetty verkakangas voi olla kovettunut. Kova verka lisää omalta osaltaan koneiston mekaanista ääntä, kun työntäjän nokka kopisee sitä vasten soittotapahtuman aikana. Pupasta näkee selvästi, jos pianoa on soitettu paljon tai se on ollut vuosia huoltamatta. Kummassakin tapauksessa käy niin, että työntäjän nokka ehtii painaa säätökertojen välillä verkaan pitkulaisen kaarevapohjaisen kuopan. Kun tällaisen soittimen löysäystä aletaan säätää, tekee tämä verkaan muotoutunut kuoppa säätämisen hankalaksi. Kun kulunutta puppaa käännetään säädettäessä, kääntämisen vaikutus ei annakaan odotettua tulosta, koska työntäjän pää ei mahdu verkaan muotoutuneeseen koloon ”poikittain”. Säädettäessä joudutaan puppaa kuitenkin pyörittelemään suhteellisen paljon, ja valmiiksi kulunut ja muotoutunut verka tekee kunnollisen ja kestävän säätämisen usein hankalammaksi. Jos esimerkiksi puppaa joutuu kääntämään vain hieman ja löysäys näyttää hyvältä, se voi kuitenkin muuttua nopeasti, koska työntäjä ikään kuin ”kantaa” kuluneen montun ohuiden reunojen varassa ja ”syö” nopeasti kuopan hieman leveämmäksi. Korjaustoimenpiteenä on verkojen uusiminen. Joskus harvoin puppa voi olla myös löystynyt ruuvissaan, jolloin säätö ei pidä. Siinä tapauksessa se voidaan vaihtaa kokonaankin.

Flyygelin koneistokehyksen paikan tarkistaminen on välttämätöntä hyvän toimivuuden vuoksi. Syvyyssuunnassa se vaikuttaa vasaran lyöntipisteeseen ja sen kautta oleellisesti äänen voimakkuuteen ja sävyyn. Erityisesti ylimmät diskanttiäänet ovat hyvin tarkkoja lyöntipisteen suhteen. Sivusuunnassa koneistolle haetaan lähtökohtainen paikka, joka on tarkoituksenmukaisin vasaroiden kielille kohdistamisen suhteen.

Sammuttajat kaipaavat myös aika ajoin huoltoa tai osien vaihtamista. Flyygelin sammuttajakoneisto on erillään muusta koneistossa toisin kuin pianossa, jossa ne ovat kiinteämmin yhteydessä toisiinsa. Flyygelin sammuttajakoneisto on herkempi toiminnaltaan, koska sammuttajat sijaitsevat langoissa, jotka nousevat kielten välistä sammuttajalankalistan pienistä rei’istä. Jos flyygelin sisälle heittelee esimerkiksi nuotteja, saattavat sammuttajalangat vääntyä, jolloin ne toimivat huonosti. Huoltotoimenpiteitä ovat sammuttajanousun ajoitus ja sammuttajien liikkeiden säätö ja tietysti itse sammuttamisen varmistaminen. Korjaustoimenpiteitä ovat mm. sammuttajalankalistan verotus ja sammuttajahuopien uusiminen. Jos sammuttajat ovat kovin vanhat, huovat selvästi painuneet ja kovettuneet, langat huonokuntoiset, kannattaa uusia kaikki sammuttajat kokonaan.

Lyyran ja pedaalien nivelten huolto sisältää niiden puhdistuksen ja tarvittavan voitelun sekä verkojen uusimisen sekä lopuksi pedaalin säätöjen ja toiminnan tarkistuksen. Helojen ja pedaalien kiillotus ei ole tietenkään välttämätöntä, mutta antaa soittimen ulkonäölle huolitellumman leiman.

Kielitykset ja kaikupohjan korjaukset

©Rauno Jussila

Jos kaikupohjassa on halkeamia, kielisilloissa murtumia tai jos kielitys kaipaa täydellistä uusimista, kannattaisi yrittää miettiä ja ennakoida samalla kaikkien muidenkin alla olevien korjausten tarvetta, koska mitään seuraavista korjauksista kielitystä ja samassa yhteydessä tehtävää tapitusta lukuun ottamatta ei oikeastaan kannata tehdä yksin.

Kielet venyvät ja menettävät samalla muotoaan, jolloin niiden ominaisuudet muuttuvat. Teräslangan vetomurtolujuus heikkenee kielikynnysten kohdalta ja sointiominaisuudet muuttuvat. Kun soitinta käytetään, pureutuvat kielet vähitellen kielikynnyksiin ja agraffiruuveihin. Tämä vaikuttaa sointiin, joka muuttuu vähitellen epäpuhtaaksi, tai kielet voivat alkaa katkeilla, ensin lähinnä diskanttialueella. Korjaustoimenpiteenä on ensin yleensä diskanttialueen kielitys vanhoille tapeille, vanhempaan soittimeen koko kielitys. Kielityksen ikä on aina hyvin tapauskohtainen. Siihen vaikuttaa soittimen käyttö- ja viritysmäärä, lankojen laatu ja tietysti soittimelle asetettu vaatimustaso. Konserttiflyygelin diskanttia kielitetään 5 – 10 vuoden välein ja koko kielitys uusitaan 15 – 25 vuoden välein. Toisaalta on soittimia joiden 50-vuotias kielitys toimii vielä vallan mainiosti.

Viritystapit on useimmiten uusittava samalla kertaa numeroa isompiin, koska ne löystyvät pikku hiljaa viritysten, vaihtelevien olosuhteiden tai viritystukin valmistuksessa tingityn puun laadun tai sen puutteellisen kuivauksen johdosta. Hyvälaatuisissa soittimissa eivät tapit yleensä ole löysiä uuden kielityksenkään alla. Hyvissä soittimissa tapit vaihdetaan kielityksen tukille aiheuttaman rasituksen ja ennen kaikkea tasaisen, hyvän viritystuntuman saavuttamiseksi. Huonolaatuisissa soittimissa tapit voivat löystyä jo ennen kuin on tarvetta muusta syystä kielittää soitinta. Tapit voidaan yleensä hakata hieman syvemmälle, jolloin ne saattavat toimia jonkin aikaa. Kuparipunoksella päällystetyt bassokielet tilataan soitinmallikohtaisesti suoraan valmistajalta tai teetetään mittojen mukaan. Teräslankoja on olemassa eri paksuuksia ja flyygelin talloihin tai runkorautaan on yleensä merkitty oikea lankakoko.

Agraffiruuvien vaihto ja kielikynnysten hionta. Kielet kulkevat agraffiruuvien läpi ja kielikynnysten yli ja ali. Kielikynnysten hionta ja agraffiruuvien vaihto tehdään kielityksen uusimisen yhteydessä. Kielikynnykset hiotaan, jolloin kielten jättämät urat voidaan poistaa. Näin kielten liukukitka kynnyksen yli ei ole liiallinen hyvää viritettävyyttä ajatellen.

Runkoraudan irrotus ja kielisiltatyöt. Runkorauta irrotetaan, jos kaikupohjaa tai kielisiltoja joudutaan korjaamaan. Raudan maalaus tässä yhteydessä ei ole välttämätön, mutta se antaa remontoitavalle soittimelle uuden siistin ilmeen ja se on kustannuksiltaan niin pieni työ, ettei sitä kannata jättää tekemättä.

Jousisoittimissa on kannen alla bassopalkki, joka pitää kannen jännityksen sopivana. Kielet pingotetaan tallan avulla kannen päälle, jolloin kielten ääni vahvistuu moninkertaiseksi. Kielten paine vaikuttaa kanteen ja bassopalkkiin. Kannen muoto voidaan säilyttää uusimalla bassopalkki noin 50 vuoden välein. Varhaiset klaveerisoittimet rakennettiin vastaavalla periaatteella kuin jousisoittimet. Myös niissä käytettiin palkkeja tukemassa kannen rakennetta ja kielet pingotettiin kielisiltojen avulla kaikupohjan päälle. Nykyaikaisten pianojen ja flyygelien kaikupohjassa on yhä edelleen bassopalkkia vastaavia rimoja, joiden avulla se pysyy kuperana ja kielisillat, jotka on liimattu kaikupohjan päälle.

Romantiikan aika toi mukanaan suuret konserttisalit, suuremmat orkesterit ja Lisztin kaltaiset suuret virtuoosit, jotka tarvitsivat soittimesta paljon enemmän ääntä. Myös pianonrakennus alkoi kehittyä nopeasti 1800-luvulla. Kun tarvittiin enemmän ääntä, tarvittiin lisää kieliä, paksummat kielet ja vastaavasti vahvemmat rakenteet. Kielien määrän ja paksuuden lisääntyessä niiden yhteenlaskettu vetovoima kasvoi. Tämän vetokuorman vuoksi soittimen runkoa alettiin vähitellen vahvistaa rautapalkein ja lopuksi kokonaisella valurautarungolla.

Kielisiltapaine. Jos soittimen soinnin vaatima puuosien jännitys on osittain pienentynyt ja kielisillat ja kaikupohja painuvat liian alas, ammattilaiset käyttävät sanontaa, että soittimessa ei ole kielisiltapainetta eli trykiä. Jos kielisilta on liian alhaalla, kielten paine kielisillan kautta kaikupohjaan on liian pieni eikä soitin soi parhaalla mahdollisella tavalla. Trykiä saadaan lisää tietyillä toimenpiteillä, joilla runkorautaa lasketaan hieman alemmas, jolloin kielten paine kielisiltoja vastaan kasvaa ja sointi paranee. Kaikupohjan tukirimoja eikä kaikupohjia ole juuri koskaan uusittu, koska se työlästä ja kallista. Kaikupohjan kokonaan uusiminen on kannattavaa vain todellisissa arvosoittimissa siinä vaiheessa, kun muut toimenpiteet eivät enää riitä. Tryki tarkistetaan mittaamalla tallojen korkeusasema suhteessa runkorautaan. Kielisillan päällä on taso, jota vastaan kielet painautuvat. Tämän tason suunta suhteessa kielten soivaan osaan ja häntäosaan, eli näiden suuntien muodostamat kulmat tarkistetaan. Yläpinta korjataan tarvittaessa eli työstetään oikeaan kulmaan. Jos kielisillan pintapuu on halkeillut, se voidaan uusia. Pintakerros halkeilee tavallisimmin kielisillan diskanttipäässä.

Kaikupohjan paikkaus ja lakkaus kannattaa tehdä kielten vaihtamisen yhteydessä, jos kaikupohjassa on vaikka vain pieniä halkeamia. Osa halkeamista voi olla paikassa, jossa niillä ei juuri ole vaikutusta ääneen, mutta useimmat halkeamat heikentävät soittimen äänen laatua selvästi ja saattavat antaa ylimääräisiä sirinöitä ja särinöitä. Korjaamattomat halkeamat syntyvät kosteudenvaihteluiden ja varsinkin äärimmäisen kuivuuden seurauksena ja niillä on taipumus avautua joka vuosi vähän entistä suuremmiksi. Halkeamat ovat selvimmin näkyvissä kuivaan vuodenaikaan eli talvella ja alkukeväästä. Kaikupohjan korjaamiseen ja muihinkin puutöihin vaaditaan sopivat olosuhteet ja se edellyttää yleensä soittimen kuljettamista soitinkorjaamoon. Kun kaikupohjaa korjataan, täytyy se ensin kuivata, jolloin halkeamat ovat suurimmillaan. Halkeamat avataan ja jyrsitään kiilamaiseen muotoon. Kuusipuusta valmistetut suikaleet liimataan jyrsittyihin halkeamiin, leikataan pinnan kanssa samalle tasolle ja hiotaan tasaiseksi. Lopuksi koko kaikupohja lakataan.

Nykyajan käsitys oikeasta sisäilman lämpötilasta ja siitä johtuvat suuret kosteudenvaihtelut ovat pilanneet monia hienoja soittimia jopa parissa vuodessa. Tärkein ennalta ehkäisevä ja loppujen lopuksi edullisin huoltotoimenpide olisikin huolehtia kosteustasapainon säilymisestä läpi vuoden mahdollisimman muuttumattomana.

Viritystukin uusiminen on välttämätöntä, jos siinä havaitaan olevan halkeamia ja viritystapit ovat löystyneet. Viritystukit halkeavat tavallisimmin vanhoissa pianoissa, joiden valmistuskustannuksissa on usein säästetty väärissä paikoissa. Useimpien vanhojen pianojen arvo ole riittävä, jotta niihin kannattaisi tehdä suuria remontteja. Jos kyseessä on arvosoitin, joka on muuten kohtuullisessa kunnossa, kannattaa siihen valmistaa tarvittaessa kokonaan uusi viritystukki. On olemassa soittimia, esimerkiksi Steinway-flyygeli, jonka viritystukkia ei ole juuri koskaan tarvinnut uusia halkeilun vuoksi, koska se on valmistettu ristiinlaminoimalla kovista puulajeista, kuten kalliovaahterasta, pyökistä ja mahongin sukuisesta afrikkalaisesta pupingasta.

Alus- ja häntähuovat kannattaa uusia kielten uusimisen yhteydessä, koska vanhat huovat ovat usein kovettuneet, rikki tai epäsiistejä eivätkä aina toimi kunnolla. Alushuovat ovat vaimentamassa ylimääräisiä resonanssiääniä tappien ja agraffiruuvien tai kielikynnysten välissä. Häntähuovat vaimentavat kielen toisen pään resonansseja. Diskantissa ei yleensä käytetä häntähuopia, koska ääni jäisi muuten ohueksi. Steinwayn tehtaalla keksittiin ensimmäisenä ns. duplex-kynnykset, joiden avulla näitä diskanttipään resonansseja alettiin käyttää hallitusti hyväksi parantamaan sointia. Näitä Steinwayn aikanaan patentoimia flyygelin diskanttipäähän asetettuja kielikynnyksiä on nyttemmin käytetty myös monissa muissa soittimissa. Duplexit on asetettu kielen häntäosiin niin, että kielen häntä soi joko kvintti- tai oktaavisuhteessa kielen soivaan osaan. Näin saadaan tiettyjä yläsäveliä vahvistamalla flyygelin ääneen lisää kirkkautta ja sävyjä.

Pintatyöt ovat myös mahdollisia, jos soittimeen on tullut naarmuja tai muita virheitä lakkaukseen. Pintatyö vaatii koulutuksen saanutta ammattilaista. Vanhasta soittimesta voidaan tehdä tarvittaessa suurella rahalla täysin uuden näköinen.

SOITTIMIEN VALINNASTA

©Rauno Jussila

Pianistin on vaikeaa välttää joutumasta joskus tilanteisiin, jossa kysytään hänen asiantuntemustaan soittimien valinnassa. Sen vuoksi jokaisen pianistin tulisi perehtyä soittimeensa ja sen toimintaan siinä määrin, että osaa valita soittimen, arvioida sen ominaisuuksia kokeilemalla, tarkastelemalla tiettyjä pianonosia silmämääräisesti ja tietenkin soittamalla. Varsinkin pianonsoiton opettajan olisi hahmotettava, minkälaiseen käyttöön ja tarpeeseen soitinta ollaan hankkimassa ja asiantuntijana osattava ohjata pianonostajia soittimen valinnassa tarkoitukseen sopivan soittimen hankintaan. Hankintaan vaikuttaa oleellisesti soittimen tulevan käytön laatu ja määrä, soittimen sijoituspaikka asunnossa suhteessa perheen muuhun toimintaan, mahdollisesti erityisesti tyylihuonekalujen tai arvoirtaimiston joukkoon sijoitettavan soittimen ulkonäkö sekä hankintaan käytettäväksi aiotut varat.

Yksi nykypäivän ongelma on sähköpianot ja muut sähkösoittimet. Halvat sähköpianot eivät vastaa soittotuntumaltaan ja äänen syntymekanisminsa puolesta perinteistä pianoa. Niiden käyttäminen pianonsoiton alkeisopiskeluun on erittäin haitallista soittotekniikan kehittymisen kannalta. Ne puolustavat paikkaansa vain joissakin erikoistilanteissa, esimerkiksi elementtirakenteisissa kerrostaloissa, jos halutaan soittaa myöhään illalla. Sähkösoittimet ovat tosin kehittyneet ja on olemassa soittimia, joissa sähköinen ääni on yhdistetty perinteiseen pianon koneistoon. Tällaisella soittimella pääsee jo parempaan tulokseen. On myös perinteisiä pianoja ja flyygeleitä, joihin on lisätty sähköinen pianoääni. Näillä voi soittaa tarvittaessa täysin perinteisesti ja vaikkapa myöhään illalla nappia painamalla sähköisesti naapureita häiritsemättä kuulokkeiden avulla, jolloin edes viereiseen huoneeseen ei kuulu mitään. Näistä viimeksi mainituista soittimista voi löytää vain yhden vian: Ne ovat kalliimpia kuin perinteiset soittimet.

Moni pianisti saattaa päästä valitsemaan soitinta itselleenkin. Silloin on hyvä huomata soittimen arvosta saatavat veroedut, jotka laskevat soittimen todellista hankintahintaa oleellisesti. Veroasioissa on ollut yllättävän kirjavaa käytäntöä eri puolella Suomea. Ennen soittimen hankkimista olisikin syytä selvittää verovähennysten vaikutus oman kotikuntansa verotoimiston kanssa. Veroetuudet voivat olla kalliin soittimen hankinnan kohdalla suorastaan yllättävät. Eräs hyvin tuntemani viulisti osti vuosia sitten arvokkaan italialaisen viulun eikä maksanut yhden vuoden aikana lainkaan veroja tuloistaan. Ennen soittimen ostamista kannattaa kysyä rahoitusta sekä pankista että soitinkaupasta. Soitinkauppiaat ovat usein neuvotelleet jonkin rahoituslaitoksen kanssa valmiiksi edulliset lainaehdot, jos ostaja tarvitsee lainaa tai pitempää maksuaikaa soittimensa maksamiseen.

Kun johonkin perheeseen ollaan hankkimassa ensimmäistä pianoa, saattaa usein olla tarkoituksena kokeilla, riittääkö lapsilla kärsivällisyyttä ja mielenkiintoa pianonsoiton harrastamiseen. Tällöin voisi olla luonteva ratkaisu päätyä aluksi joko uuteen pienehköön pianoon tai hyvälaatuiseen käytettyyn pianoon. Tällaisessa tilanteessa on turhaa sijoittaa suuria summia hankintaan, kun soittoharrastuksen jatkuvuudesta ei ole vielä tietoa. Jos jossakin perheessä on taustalla aktiivista musiikinharrastusta ja lapsi osoittaa selvää lahjakkuutta, kannattaa valinnassa pyrkiä heti parempaan laatuun. Tällöin tuntuisi järkevältä hankkia heti alkuun ainakin keskihintainen uusi piano tai laadukas käytetty soitin. Uusi piano on varmatoiminen, mutta laadukas käytetty piano saattaa olla ääneltään parempi kuin pienempi uusi soitin. Jos perheen pikkupianisti on soittanut jo useita vuosia menestyksekkäästi pienellä pianolla, on syytä harkita suuremman ja erityisesti ääneltään paremman soittimen hankkimista. Pianon koko vaikuttaa suoraan sen sointiin pitempien pianonkielten vuoksi. Mitä pitempi kieli, sen puhtaammin, paremmin ja pitempään se soi. Konserttikokoisissa flyygeleissä on kielten pituus saavuttanut optimitasonsa. Jos kieliä vielä pidennettäisiin, eivät sointiominaisuudet enää parantuisi ja eteen voisi tulla uusia ongelmia esimerkiksi sammuttajien toiminnassa. Pianoissa olisi kenties vielä varaa kasvattaa kielen pituutta, mutta se aiheuttaisi rakenteellisia ongelmia ja soittimista tulisi pystysuunnassa jättiläiskokoisia ja epäkäytännöllisiä. Paremmalla äänellä on merkityksensä myös soittajan musiikkinautinnon määrään ja kuuntelemisen kyvyn kehittymiseen, joten olisi toivottavaa, että kaikilla pianisteilla olisi käytettävissään taitoihinsa nähden riittävän hyvä ja kehittymisen mahdollisuudet turvaava soitin. Yhdellekään aloittelevalle soittajalle ei pitäisi hankkia liian huonokuntoista soitinta, koska se voi viedä soittamisen ja harjoittelemisen halut. Halpa piano puolustaa jollakin tavalla paikkaansa vain erittäin vähäisessä soittelukäytössä ilman opiskelemisen päämäärää.

Joskus saattaa jopa soittimen sijoituspaikka ratkaista, päädytäänkö perheessä uuden vai käytetyn soittimen hankkimiseen. Jos soitinta käytetään suhteellisen vähän, on sen luontevin paikka usein olohuoneessa ja siinä tapauksessa saattaa olohuoneen kalustus määrätä aika pitkälle, minkälainen soitin sinne sopii. Aloittavan pianistin vanhempien on kuitenkin syytä huomata, että harrastamisen määrä saattaa lisääntyä, jolloin soitinta käytetäänkin jopa monia tunteja päivittäin. Tämä on aina osattava ottaa huomioon jo hankintaa tehtäessä. Uusia soittimia saa useimmiten heti kaupasta, mutta kalusteiden mukaan sovitettavan käytetyn soittimen etsimiseen ja hankintaan kannattaa varata runsaasti aikaa. Jos vaatimukset ulkonäön suhteen ovat erityisen tarkat, on hankintaan varattava myös mahdollisesti enemmän rahaa. Tietyntyyppisen ja toivotun näköisen soittimen löytämiseen voi kulua jopa vuosia. Jos kysymyksessä on kuitenkin soittimen hankkiminen lasten harrastusta varten, kannattaisi pyrkiä väliaikaisratkaisuna vähän halvemman soittimen hankkimiseen. Jos soittimelle on odotettavissa suurta käyttöä, kannattaa sen sijoituspaikkaa miettiä riittävän perusteellisesti perheen muiden toimintojen kannalta. Jos perheessä katsotaan paljon televisiota, olisi piano ja televisio sijoitettava eri huoneisiin ja mielellään aika kauas toisistaan. Jos soittimen ulkonäölle tai hinnalle ei ole mitään rajoituksia, on osittain makuasia, hankintaanko hyvä uusi vai todella laadukas käytetty soitin. Uudessa soittimessa on tiettyä varmuutta, mutta hyväkuntoisessa käytetyssä saattaa olla sellaista luonnetta, jota on uudesta vaikeaa löytää. Uuden soittimen kohdalla on vielä hyvä muistuttaa pianonostajia, että se vaatii aluksi enemmän virityksiä kuin käytetty soitin ja sitä olisi ehdottomasti viritysten lisäksi huollettava jo parin ensimmäisen vuoden aikana.

Jos pienen tai vähän varttuneemman soittajan harrastus on erittäin intensiivistä ja varsinkin, jos se näyttää johtavan ammattiin, kannattaisi miettiä, olisiko flyygelin hankkiminen mahdollista. Flyygelin hankinnassa on mietittävä sen sijoituspaikka ja soittimen mahdollinen maksimikoko sekä käytettävissä olevat varat. On huomattava, ettei flyygeli ole suinkaan täysin välttämätön tulevalle ammattilaisellekaan. Hyvällä pianolla voi harjoitella täysipainoisesti teknisesti hyvinkin vaativaa ohjelmistoa. Hyvän pianon ja keskikokoisen flyygelin suurin ero on äänessä ja soittimen mekaniikan toimivuus asettaa omat rajoituksensa soitettavalle ohjelmistolle vasta lähes pianotekniikan vaikeimpien teosten kohdalla. Jos perheen talous ei salli flyygelin hankkimista, eivät lahjakkaan lapsen edistymisen mahdollisuudet esty sen vuoksi. Flyygeli on kuitenkin se varsinainen soitin, jota ajatellen useimmat säveltäjät ovat säveltäneet teoksensa. Piano on vain tietyn kehityksen tuloksena syntynyt kotisoitin, joka on saanut suuren suosion nimenomaan kätevän kokonsa vuoksi. Moniin nykyisten normien mukaisiin suhteellisen pieniin olohuoneisiin on vaikeaa sijoittaa tilaa vaativaa flyygeliä. Muistan erityisesti kaksi tapausta, jossa perheen elämän arvojärjestys on määräytynyt flyygelin mukaan. Eräällä tuttavallani oli pieni olohuone, mutta hän halusi ehdottomasti flyygelin. Hän sijoitti flyygelin olohuoneen sohvan ja nojatuolien väliin keskelle huonetta ja kertoi: ”Jos tulee vieraita, ei haittaa, vaikka heitä ei näekään. Kyllä puheen ääni kuuluu flyygelin yli.” Siihen ei minulla ollut mitään lisättävää. Toisessa perheessä oli flyygeli sijoitettuna makuuhuoneen oven eteen niin, että soittaessa istuttiin oviaukossa ja flyygelin toinen kylki oli kiinni toisessa seinässä ja toinen kylki komerorivistön kulmauksessa. Sänkyyn pääsi vain konttaamalla flyygelin alta, mutta siitä ei kuulemma ollut haittaa ja se kävi vain pakollisesta, mutta samalla terveellisestä aamu- tai iltavoimistelusta.

Flyygelien mekaniikka on käytännössä samanlainen riippumatta flyygelin koosta. Joitakin pieniä hintaan ja samalla laatuun vaikuttavia eroja voi olla soitinmerkkikohtaisesti. Suurin vaikutus koolla on tietenkin ääneen. Tavalliseen kotikäyttöön riittää hyvin alle kaksimetrinen flyygeli. En kuitenkaan halua suositella vaativaan käyttöön alle 170 cm pitkän flyygelin hankkimista. Sen ääni ei eroa kovinkaan merkittävästi suuren pianon äänestä ja sitä ei useimmiten koeta enää riittävänä ammattikäytössä tai ammattimaisessa opiskelussa. Mielestäni noin 180 – 200 cm on kotikäyttöön useimmiten täysin riittävä koko ja aika harvoin on kenelläkään tarvetta todellisten kotikonserttien järjestämiseen. Joskus saattaa olla perusteltua aktiivisen ammattikäytön tai kodissa pidettävien konserttien vuoksi hankkia n. 220 – 230 cm kokoinen soitin. Tällaiset soittimet soivat jo todella hienosti ja keskiverto kuulija ei pysty huomaamaan niissä juuri mitään eroa konserttiflyygeleihin verrattuna. Suurten n. 270 – 290 cm pitkien (Steinway D = 274 cm, Bösendorfer Imperial = 290 cm) konserttiflyygelien valmistuksessa on pyritty mahdollisimman suureen laatuun ja tarkkuuteen sekä koneiston että rungon osalta ja soittimien äänelliset ominaisuudet on optimoitu lähes maksimiinsa. Myös niiden pitkät ja pituuteen nähden ohuet kielet takaavat pitkän ja puhtaan soinnin, jota ei voi mitenkään saada lyhyempään flyygeliin. Sointiin vaikuttaa lisäksi soittimen kokonaissuunnittelu, rakenne ja yleensä huolellinen viimeistely.

Soittimen laadun ja hinnan suhde on selvä, mutta valitettavasti astetta paremmasta laadusta joutuu maksamaan aina huomattavan paljon. Kannattaakin miettiä tarkkaan, mihin asti kannattaa pyrkiä laadun tavoittelussa, koska soittajalta vaaditaan melkein konserttipianistin osaamista, jotta hän voisi hyödyntää kalliimpien ja parhaimpien soittimien kaikki ominaisuudet.

Uuden soittimen valinta on useimmiten suhteellisen helppoa, mutta vanhan soittimen valitseminen vaatii soittamalla tapahtuvan kokeilun lisäksi valitsijaltaan kykyä arvioida silmämääräisesti ainakin vasaroiden, sammuttajien sekä tiettyjen pianon- tai flyygelinosien kuntoa. Uuden soittimen valinta on myös sen vuoksi helpompaa, että useimmilla ostajilla on hankintaa varten valmiiksi suunniteltu suhteellisen tarkka budjetti, jonka yläraja määrittelee valinnan mahdollisuudet. Käytetyn instrumentin valinta on joskus jopa vaikeaa erityisesti silloin, kun ollaan hankkimassa kohtalaisen iäkästä soitinta. Vanhoissa kunnostamattomissa soittimissa on lähes poikkeuksetta vikoja, jotka vaikuttavat soittimen käyttöarvoon. Käytetyn soittimen valinta olisi huomattavasti helpompaa, jos voitaisiin sopia etukäteen, ettei valinnassa otettaisi lainkaan huomioon kovin vanhoja instrumentteja. Tämä sääntö olisi erityisen tarpeellinen aina, kun ollaan hakemassa instrumenttia soittotarkoituksiin. Jos ostaja päätyy iäkkääseen soittimeen, tulisi asiantuntijana toimivan pianistin osattava varoittaa häntä ensinnäkin maksamasta liikaa ja toiseksi olla odottamatta huippulaatua. Poikkeuksena ovat täydellisesti ja asiantuntevasti korjatut soittimet. Ne ovat aina turvallinen ja usein jopa kannattava hankinta, koska näin voi olla mahdollista päästä käsiksi pienemmällä rahalla laatusoittimeen.

Olen yhden kerran joutunut tyhmyyttäni tilanteeseen, jossa oltiin hankkimassa pianoa ainoastaan sisustustarkoitukseen. Käsitykseni ostettavan pianon arvosta oli täysin erilainen kuin sitä myyvän kauppiaan. Valintatilanne oli senkin vuoksi kiusallinen, että en edes varsinaisesti tuntenut soittimen ostajaa. Hän oli puhelimessa pyytänyt minulta asiantuntija-apua arvokkaan soittimen hankinnassa. Hänen hankkimansa soitin oli kaunis, mutta soittimena täysin arvoton. Vaikka olin käyttänyt ainakin tunnin ajastani ja selvittänyt, että pianon kaikupohja oli säpäleinä, kaikki kielet täysin ruosteessa ja vasarat käyttökelvottomat, ostaja tyytyi vain kiittämään käynnistäni ja toivottamaan hyvää kesää. Pieni neuvo: Älä koskaan lähde asiantuntijaksi huonekalupianon hankintaan äläkä koskaan osta vanhaa englantilaista pianoa soittokäyttöön!

Uuden soittimen hankkiminen

©Rauno Jussila

Jos tarkoituksena on hankkia uusi piano, voi yleisenä sääntönä sanoa, että kannattaa jo etukäteen päättää ostaa joko japanilainen tai saksalainen piano. Suomessa myytävät japanilaiset pianomerkit ovat Yamaha ja Kawai. Kumpikin on hankkimisen arvoinen soitin ja niissä on vähän erilaisia ominaisuuksia. Mielestäni Yamahan pianot ovat tasalaatuisempia ja niiden viimeistely on yleensä vähän parempaa. Yamahoissa ei ole juuri esiintynyt suuria ongelmia. Useimmat Kawait on intonoitu vähän liian pehmeiksi. Kawaissa on käytetty muoviosia, jotka ovat sinänsä luotettavia ja immuuneja kosteudenvaihteluille. Kokemukseni mukaan näissä soittimissa on kuitenkin esiintynyt ongelmia koneiston säätöjen pysyvyydessä ja liimauksessa, esimerkiksi metallisten kopparinlankojen kiinnityksessä muoviseen istukkaan. Olen tosin tavannut muutamia erittäin miellyttäviltä tuntuvia, helposti soitettavia ja hyvä-äänisiä yksilöitä myös Kawai -pianoissa. Kotimainen Hellas on myös käyttökelpoinen, kun puhutaan halvoista soittimista.

Halvoissa soittimissa saattaa olla joskus erilaisia koneistoja. Jos soittimeen on valittavana vaihtoehtoisia koneistoja, suosittelen saksalaisella Renner-koneistolla varustettua soitinta, mikäli sellainen löytyy ja vaikka se maksaisikin hieman enemmän. Renner on pianonkoneistonvalmistajien ykkönen ja useimmat tunnetut valmistajat käyttävät Renneriä alihankkijanaan. Monissa soittimissa on säästetty valmistuskustannuksissa ja käytetty koneistona japanilaista Saitoa. Vaikka Saito täysin käyttökelpoinen, on hintaero tässä tapauksessa pienempi kuin laatuero.

Kun halutaan valita saksalainen tai itävaltalainen piano, kannattaa periaatteessa valita aina kallis soitin, sillä hinta kertoo tässä tapauksessa myös laadusta. Kallein ja paras on Steinway & Sons. Sen kohdalla ei voi enää puhua puutteista, mutta hankkimista kannattaa silti miettiä, sillä samalla rahalla saa jo käyttökelpoisen flyygelin. Myös mm. Bösendorfer, Grotrian-Steinweg ja Schimmel ovat kaikki laatusoittimia, joiden valitseminen on aina turvallista. Ainoa ongelma voi olla jälleenmyynti, sillä niiden kysyntää rajoittaa korkea hinta. Voi olla, että tulevina vuosina myös korealaisen pianon hankkiminen voisi olla ajateltavissa, mutta vielä tällä hetkellä en suosittele niiden hankkimista. Flyygelien kohdalla ovat käytännössä halvimmat hankkimisen arvoiset soittimet japanilaiset Yamaha ja Kawai. Mielestäni Yamaha on hinta-laatusuhteeltaan parempi ja osoituksena siitä, etten ole yksin tätä mieltä, voisi mainita, että suurin osa konservatorioiden ja korkeakoulujen flyygeleistä on Yamahan pianotehtaan valmistamia. Yamahan soittotuntuma on erinomainen ja äänelliset ominaisuudet riittävät useimmiten vaativaan ammattikäyttöönkin. Myös Kawaita arvostetaan usein mekaniikkansa toimivuuden osalta. Tosin kokemusten mukaan niiden kosketuksessa on usein jäykkyyttä ja löysäyksen aiheuttama kynnys on joskus jopa häiritsevä. Myös Kawain bassoäänet usein aika karheita tai onttoja. Kawain ja myös Yamahan ainoa vika on tietynlainen tavallisuus ja standardimaisuus eikä siitä voi yleensä löytää sellaista yksilöllisyyttä tai jalostuneisuutta kuin muutamista kalleimmista soittimista. Tavalliseen kotikäyttöön ei ole mielestäni mitään syytä hankkia Yamahaa tai Kawaita kalliimpia soittimia, koska niiden laadun mahdolliset erityisominaisuudet tulevat esille vasta asiantuntevassa käytössä. Markkinoille on viime vuosina tullut myös Kawain valmistamia Boston-flyygeleitä, jotka ilmeisesti ovat laadultaan lähellä Kawaita. Niistä minulla ei kuitenkaan ole henkilökohtaista kokemusta. Naapurimaamme Viron perinteikäs Estonia–flyygeli on myös parantanut huimasti laatuaan, mutta se ei silti kykene vielä kilpailemaan tasaveroisesti japanilaisten kanssa.

Jos halutaan hankkia kalliimpia soittimia, voidaan jälleen esittää melkein sama luettelo kuin pianojen kohdalla parilla merkillä lisättynä: Steinway & Sons, Bösendorfer, Fazioli, Bechstein ja vähän halvemmat Grotrian-Steinweg ja Schimmel sekä viimeksi mainittuja laadultaan vastaavat japanilaiset Kawain ja Yamahan kalliimpien sarjojen flyygelit. Luettelossa ovat uusina niminä saksalainen Bechstein ja italialainen Fazioli. Fazioli pyrkii kilpailemaan huipulla Steinwayn kanssa ja on todettava, että italialaiset ovat osanneet tuoda esille muutamia mielenkiintoisia innovaatioita. Minulla on vain hyvin vähän kokemusta Fazioleista, mutta olen kuullut joidenkin pianistien arvostavan niitä hyvinkin korkealle. Bechstein oli 1900-luvun alkupuolelle asti erittäin arvostettu soitin. Monien asioiden vaikutuksesta se menetti asemansa yli puolen vuosisadan ajaksi, mutta on ilmeisesti jälleen nousemassa esiin laadukkaiden soittimien joukossa. Kokemukseni rajoittuvat tosin vain yhteen uuteen Bechsteiniin, mutta oletan sen edustavan tehtaan viime vuosien yleistä laatutasoa. Kawailla ja Yamahalla on mallitarjonnassaan myös yksilöllisemmin valmistettuja flyygeleitä, jotka ovat ääneltään selvästi perusmalleja sävykkäämpiä ja monipuolisempia. Yamaha valmistaa nämä flyygelinsä samalla tehtaalla kuin konserttiflyygelinsä. Niiden rakentamiseen on käytetty paljon enemmän aikaa kuin perusmalleissa ja samalla myös parhaita mahdollisia materiaaleja. Liekö syynä sitten kyseisten japanilaismerkkien perusmallien laatustandardi, joka vaikuttaa jotenkin yleiseen asennoitumiseen, etteivät nämä käsintehtyinä mainostetut flyygelimallit ole nousseet mitenkään erityisen halutuiksi. Näiden kalliimpien soittimien jälleenmyyntiarvokaan ei ole käsittääkseni suhteessa yhtä hyvä kuin perusmalleissa. Kyseessä ovat kuitenkin selvästi tehtaiden perusmalleja laadukkaammat soittimet, joiden hankkiminen puolustaa siinä mielessä paikkaansa.

Konserttisalit ovat oma lukunsa ja joskus toivoisi, että ainakin suurimmissa kaupungeissa olisi enemmän vaihtoehtoisia saleja ja niissä erilaisiin tarpeisiin erilaisia ja erimerkkisiä soittimia. Suomessa olen käynyt ainoastaan neljässä konserttisalissa, jossa on ollut ainoana soittimena joku muu flyygeli kuin perinteinen Steinway & Sons. Kolmessa salissa oli ollut Bösendorfer ja yhdessä Bechstein. Myöhemmin Bösendorfer -saleja oli enää kaksi ja myös tuo Bechstein on korvattu Steinwaylla. Se on toisaalta täysin ymmärrettävää, sillä jos olisin valitsemassa johonkin konserttisaliin ainoastaan yhtä flyygeliä, valitsisin itsekin luultavasti Steinwayn. Se on useimpien pianistien kokemuksen mukaan monipuolisin, ääneltään monisävyinen, täyteläinen ja tarvittaessa loistokas, sopiva kaikkeen musiikkiin ja soittotuntumaltaan toimiva, selkeä ja luotettava. Uusi Bösendorfer 280 Vienna Concert -konserttiflyygeli on muuttanut tilannetta. Minulla oli hiljattain (v.2017) tilaisuus soittaa liki vierekkäin sijoitettuja melkein uutta Steinwayn D-mallin ja uutta Bösendorfer 280 -flyygeleitä. Tuossa vertailussa Bösendorfer tuntui yllättäen selvästi paremmalta. On tietysti muistettava, että soittimet ovat yksilöitä. Olen soittanut kymmeniä tai ehkä satoja eri konserttiflyygeleitä. Olen soittanut useimmiten Steinwaylla, muutaman kerran Bösendorferilla, pari kertaa Bechsteinilla ja joitakin kertoja muun merkkisillä soittimilla. Vaikka olisi mukavaa hehkutella ajatuksella suuremmasta valinnanvarasta, osoittavat kokemukset toisaalta selvästi, että jos saleissa on erimerkkisiä soittimia, osuu soittajien valinta melkein aina Steinwayhin. Siinä mielessä toisen soittimen merkitys on aika vähäinen. Luulen kuitenkin, että osasyynä tähän on tottumukset ja aikaisemmat kokemukset sekä virittäjien työ. Steinwayta osataan ehkä huoltaa keskimäärin paremmin. Jos pianistit pääsisivät useammin soittamaan kaikenmerkkisillä soittimilla ja soittimet olisivat vastaavassa kunnossa, voisi valinta kohdistua muuhunkin kuin Steinway & Sons–flyygeliin. Kaikissa näissä soittimissa on omat hyvät puolensa ja niiden väliltä valitseminen on osittain makuasia ja riippuu soitettavasta ohjelmistosta ja soittajan tekniikan ominaisuuksista.

Kannattaisi muistaa, että vielä 1900-luvun alussa eläneet pianistit soittivat hyvin monenmerkkisillä soittimilla ja saattaisi jopa olla hieman autenttisempaa soittaa joidenkin säveltäjien musiikkia jollakin muulla soittimella kuin Steinwaylla. Mm. Arthur Rubinstein kertoo elämänkerrassaan kokemuksistaan erimerkkisten flyygelien parissa (Rubinstein 1975, 122, 224–228). Historiasta muistuvat mieleen nimet Bechstein, Bösendorfer, Erard, Pleyel tai Steingräber & Söhne, kaikki merkkejä, jotka olivat joskus maineeltaan huippuluokkaa ja joiden valmistuksessa on myöhemminkin tai yhä edelleen pyritty kunnioittamaan merkin perinteitä ja yksilöllisyyttä. Näiden lisäksi kakkossoittimeksi voisi harkita myös uudempia merkkejä, Faziolia, Yamahaa tai Kawaita. Suomessakin on ollut harvinaisuuksia, tietojeni mukaan mm. kaksi Erard – flyygeliä, joista vanhempi on Sibelius-Akatemiassa. Valamon luostarissa oli aikaisemmin Erard n. vuodelta 1935. Se poikkeaa muista aikansa soittimista perinteitä arvostavalla rakenteellaan. Erard oli aikanaan mm. Chopinin suosikki ja vielä Paderewski teki 1900-luvun alussa maailmankiertueen oman Erardinsa kanssa. Erard pyrki säilyttämään vanhanajan käsityöperinteet, mutta nykyajan suuret salit ja suosituslämpötilojen muutos olivat ilmeisesti herkälle ja intiimille soittimelle liikaa, ja viimeiset Erard-flyygelit lienee valmistettu v. 1988. Valamon Erardin kaikupohja oli korjattu ja kielet, vasarat sekä muutama vasaranvarsi oli vaihdettu. Soitin oli muuten suunnilleen alkuperäisessä kunnossaan. Se tarjosi aikanaan hienon mahdollisuuden saada erilaisia soittokokemuksia. Se ei vain pysynyt säädöissään, sillä sen säätäminen oli erityisen vaikeaa. Puusta huolellisesti valmistettu koneisto ei yksinkertaisestion kestänyt talvipakkasten kuivaa ilmaa, joka vaikutti valtavasti Erardin koneistoon, teki soittimen huoltamisen todella hankalaksi ja suorastaan esti sen kunnollisen soittamisen. Luostariin jouduttiinkin hankkimaan uudempi soitin, joka on virolainen Estonia. Siihen tehtiin täydellinen huolto ja monia osia vaihdettiin laadukkaampiin, mm. Steinwayn osiin. Siitä tuli tavalliseen pieneen konserttikäyttöönkin kelvollinen soitin, mutta eihän se vastaa laadultaan uusia eurooppalaisia tai japanilaisia konserttiflyygeleitä.

Kun miettii vakavasti näitä muita vaihtoehtoja, voisi monelle tulla ensimmäiseksi mieleen Fazioli. Se on ehkä turhan kallis hankkia ja mahdollisesti siitä syystä niitä on niin vähän. Soitin on kyllä mielenkiintoinen, mutta ehkä vähän yksipuolinen soinniltaan, joka on kirkas ja voimakas, mutta jota voisi luonnehtia jopa jollakin tavalla hyökkääväksi. Kuten mainitsin, kokemukseni ovat niin vähäiset, etten uskalla esittää kovin yksityiskohtaista arviota Faziolista. Bösendorfer on ollut jonkinlainen kakkossuosikki. Tämä perinteikäs soitin on selvästi yksilöllinen ja sen valmistusfilosofia poikkeaa joiltakin osin selvästi esimerkiksi Steinwaysta. Kuten jo olen maininnut, on niitä Suomessa joissakin paikoissa ja olen aikanaan soittanut muutaman konsertin Bösendorferilla. Tietynlaisen niissä joskus ilmenevän kosketuksen mekaanisen hitauden lisäksi minulla ei ole niistä mitään pahaa sanottavaa, mutta niistä on ehkä vaikeaa sada ulos täysin samanlaista soinnin loistokkuutta ja täyteläisyyttä kuin Steinwayssa. Uusi 280 Vienna Concert asettaa kyllä Steinwayn D:lle vakavan haasteen samoin kuin ehkä myös aikaisemmin mainitsemani Fazioli. Kalliimmat ja parhaimmat Kawait ovat erittäin soittajaystävällisiä soittimia, joissa on nopea mekaniikka. Yamahan C III F on myös helppo soittaa ja sen ääni on mielestäni yleensä hieman laadukkaampi kuin Kawaissa. Bechstein oli vuosikymmeniä alamaissa, mutta on viime vuosina nostanut uusien soittimiensa laatua lähelle entisaikojen tasoaan, jolloin se kilpaili laadusta jopa Steinwayn kanssa. Olen soittanut yhtä uutta suurehkoa Bechstein-flyygeliä, joka vaikutti erittäin hyvältä. Mahdollisista muista vaihtoehdoista en ole päässyt soittamaan viime vuosina valmistettuja Pleyel tai Steingräber & Söhne –flyygeleitä.

Bösendorfer ja Fazioli ovat luonteeltaan ja olemukseltaan yksilöllisiä. Niiden äänestä puuttuu ehkä jotakin Steinwaymaisesta täyteläisestä loistokkuudesta, mutta niissä on muita hienoja ominaisuuksia. Bösendorfer sopii erityisesti wieniläisklassikoihin ja Fazioli kenties johonkin kirkasta ja voimakasta ääntä edellyttävään musiikkiin. Monet pianistit eivät ehkä ole koskaan miettineet oman tekniikkansa, ääni-ihanteensa ja soittimen sopivuutta toisiinsa. Täyteläinen, orkestraalinen ääni-ihanne vaatii soittimelta eniten Steinwayn ominaisuuksia. Terävä ja erotteleva kosketus ja graafinen ääni-ihanne tulevat kenties parhaimmin esille Faziolin avulla. Kevyen, selkeän ja ilmavan äänen ystävän kannattaisi harkita esimerkiksi Bösendorferia tai japanilaisia flyygeleitä. Entisellä opettajallani Ludwig Hoffmannilla oli Münchenin Grünwaldissa kotinsa suuressa olohuoneessa vierekkäin sekä Steinwayn D-malli että Bösendorfer Imperial. Kummatkin soittimet olivat todella hienoja yksilöitä ja soitin tunneillani molemmilla soittimilla. En osaa varmasti sanoa, kummasta pidin enemmän, mutta taisin soittaa vähän enemmän Steinwaylla, johon olin tottunut. Hänen oppilaansakin jakautuivat melkein tasaisesti kummankin soittimen kannattajiksi.

Soittimen yksilöllisestä valinnasta

©Rauno Jussila

Kun joutuu valitsemaan kahden samanlaisen soittimen välillä, on yksinkertaisinta soittaa ensin samaa kappaletta kummallakin soittimella ja muodostaa jonkinlainen mielikuva soittimien mahdollisista eroista. Tämän tapainen lyhyt kokeilu voi antaa joskus täysin riittävän kuvan varsinkin, jos soittimet sattuvat olemaan selvästi erilaisia. Jos soittimissa on vain vähän eroa, tulee valinta hankalammaksi. Soittimissa voi olla erilaisia ominaisuuksia, jotka vaikuttavat soittotuntumaan. Esimerkiksi pehmeä-ääniseksi intonoitu soitin saattaa tuntua mekaanisesti oleellisesti raskaammalta kuin kirkkaaksi intonoitu soitin vaikka kosketuksessa ei olisi itse asiassa mitään eroa. Pianistin on opittava erittelemään tuntemuksensa ja ymmärtämään mahdollisiin eroavaisuuksiin johtavat syyt. Soittimen valinnassa on turha soittaa kauniisti nautiskellen varsinkaan alussa. Soittimen ominaisuudet täytyy asettaa raa’asti puntariin ja vasta loppuvaiheessa on järkevää nautiskella jonkin suosikkikappaleensa parissa.

Kaikki soittimet kannattaa käydä läpi soittamalla voimakkaasti samalla sormella, esimerkiksi päällekkäisillä kakkosella ja kolmosella kaikki äänet kromaattisesti ylhäältä alas tai alhaalta ylös ilman pedaalia. Tämä testi kertoo mahdollisesta epätasaisesta intonaatiosta ja huomiota kannattaa kiinnittää vierekkäisten äänten tasaisuuteen ja erityisesti basso- ja diskanttikielten risteysalueeseen. Jos soittaja ei ole varma kuuntelukyvystään, kannattaa soittaa äänet kahdesti. Epätasaisuuksista kannattaa aina huomauttaa soittimen myyjälle, joka on yleensä velvollinen hoitamaan soittimen kaikin puolin kuntoon. Tämä testi kertoo samalla armottomasti soittimen viimeistelystä tai virittäjän työn laadusta. Soittajan olisi osattava kiinnittää huomiota erityisesti äänen sävyyn. Jos et ole varma, minkälainen on oikea äänen sävy tai väri, käy kokeilemassa jotakin tunnetusti laadukasta konserttisoitinta ja kuuntele erityisesti äänen pyöreyttä ja kirkkautta. Tietynlaiset nasaalit, ontot tai napsahtavat äänensävyt kertovat yleensä joko huonosta intonaatiosta tai vasaroiden huovan huonosta laadusta, jota on mahdollisesti korjailtu käyttämällä erilaisia kovettimia. Näiden asioiden erottaminen vaatii yleensä jonkinlaista ammattitaitoa, mutta siihen voi harjaannuttaa korvansa, kun kokeilee erilaisia soittimia. Epätasaiset kielikuorot löytyvät helposti kokeilemalla ja kuuntelemalla. Pianistin olisi osattava selvittää, johtuuko epätasaisuus huonosta virityksestä vai huonosta intonaatiosta vai kenties epäpuhtaasta kielestä. Tämä on jo vähän vaikeampaa ja avuksi tarvittaisiin vähintään kumikiilaa ja mahdollisesti muitakin työkaluja ja taitoa niiden käyttämiseen. Jos kielet on viritetty huonosti, saattaa äänessä olla pientä aaltoilua, joka korjaantuu virityksellä. Jos vasaran pää osuu vähän vinossa asennossa kielikuorolle, on sointi epätasainen ja kertoo intonaation puutteellisuudesta. Jos vasaran pää on suora, mutta kielet soivat epätasaisesti, kertoo se soittimen viimeistelyn puutteellisuudesta, jolloin kielet eivät ehkä lepää kiinni kielisillassa.

Seuraavaksi kannattaa soittaa erilaisia lyhyitä, muutaman äänen pätkiä fortessa tai fortissimossa kaikilta eri oktaavialueilta kukin pätkä vuorollaan kummallakin valinnan kohteena olevalla instrumentilla. On tärkeää soittaa tuo muutaman äänen pätkä mahdollisimman samanlaisena ja istua samassa asemassa soittimeen nähden, sillä ääni kuulostaa erilaiselta, jos istumme enemmän vasemmalla tai oikealla. Jos ei keksi muita pätkiä, voi soittaa vaikka muutaman äänen tutun kappaleen alusta, tavallisen kadenssin tai yhden oktaavin asteikon vaikka yhdellä kädellä tai kahdella kädellä oktaaveissa. Tämä kertoo soittimen viimeistelyn tasaisuudesta ja aika paljon sen äänen ominaisuuksista. Tällä tavalla kokeilemalla löytää yleensä parhaimmin soivan instrumentin.

Kolmanneksi kannattaa kokeilla pianissimosävyjä kaikilta oktaavialoilta, jolloin kannattaa soittaa sekä sointuja että yksittäisiä ääniä. Sama kannattaa toistaa myös erilaista dynamiikkaa käyttäen, välillä pedaalin kanssa, välillä ilman pedaalia. Tämän jälkeen pitäisi kokeilijalle olla jo suhteellisen selvää, mihin valinta tulee kallistumaan. Jos haluaa varmistua asiasta, on mahdollista kuunnella myös soittimen kokonaissointia soittamalla pedaali pohjassa laajoja moninkertaisesti kaksinnettuja kolmisointuja alimmista bassoista korkeimpiin diskanttiääniin niin, että kaikki oktaavialat ovat edustettuina. Valinta kannattaa varmistaa lopullisesti soittamalla ja kokeilemalla mahdollisimman monipuolisesti joidenkin kappaleiden erilaisia hyvin soivia kohtia välillä hiljaa ja välillä voimakkaasti ilman pedaalia ja pedaalin kanssa ja lopuksi jotakin mielestänsä kappaletta kummallakin soittimella.

Jos valittavia soittimia on enemmän, tekee se valinnan aina vaikeammaksi. Olen itse valinnut yhden konserttiflyygelin seitsemän soittimen joukosta ja on sanottava, ettei valinta tuntunut aluksi helpolta. Sellaisessa tapauksessa on yksinkertaisinta hakea ensin selkeimmät vaihtoehdot ja sulkea vaihtoehtoja vähitellen vähemmäksi huonoimmasta päästä. Lopulta kuitenkin tullaan tilanteeseen, jossa valinta tapahtuu kahden soittimen välillä. Muutaman kerran olen ollut valintatilanteessa, jossa en ole löytänyt täysin tyydyttävää soitinta. Siinä tilanteessa voi vain niellä harminsa ja toivoa, että soitin voisi alkaa toimia asiantuntevissa käsissä selvästi paremmin. On sanottava, etteivät valitettavasti kaikki Steinway & Sons tai Bösendorfer -flyygelitkään ole aina tehtaalla koesoittotilanteessa parhaimmassa mahdollisessa kunnossa. Soittimen valintatilanteissa joutuu aina arvailemaan ja kuvittelemaan, miten jokin tietty ominaisuus muuttuu, kun instrumentti viimeistellään täysin kuntoon.

3.3 Käytetyn soittimen valinnasta

&copyRauno Jussila

Käytettyjen soittimien valinta noudattelee soittotapahtuman osalta täysin samoja linjoja kuin uusissakin soittimissa. Uuden ja vanhan soittimen valintatilanteet eroavat tässä tapauksessa juuri siinä kaikkein tärkeimmässä asiassa, eli soittimen kunnon arvioimisessa. Käytettyjen soittimien osalta voi noudattaa suunnilleen samaa laadun arvioimisen kaavaa soittimen merkin perusteella kuin uusienkin soittimien osalta. Jos halutaan ostaa käytetty piano, kannattaa valita kotimainen, japanilainen tai saksalainen tunnettua merkkiä oleva piano. Saksalaisistakin löytyy vähän kirjavaa laatua. Varsinkin monet entisen Itä-Saksan ja erityisesti muiden Itä-Euroopan maiden tehtaiden pianot ovat vähintään arveluttavia. Itäsaksalaisten pianojen valmistuksessa on käytetty useimmiten vanhaa perinteistä tieto-taitoa, mutta materiaalit olivat enimmäkseen aika heikkoja. Muissa Itä-Euroopan maissa valmistetut pianot kannattaa jättää täysin väliin. Eräs tuttavani kyselin kauan sitten pianon hankkimisesta ja varoitin häntä halvoista itäeurooppalaisista soittimista. Kun seuraavan kerran kävin tapaamassa häntä, oli olohuoneessa Riga -merkkinen soitin. Se oli ollut kuuleman mukaan sopivan värinen. Soitin oli jo uutena kelvoton eikä sitä saanut edes vireeseen, koska viritystapit liikkuivat vain pienin nytkähdyksin aina joko liian tiukkaan tai liian löysälle. Muutaman vuoden kuluttua Riga vaihtui onneksi Yamahaan ja tuttavaperheen tytär innostui uudelleen pianonsoitosta.

Kun ostaa käytettyä pianoa, kannattaa ehdottomasti katsoa joka kerta pianon sisälle. Koneiston ja kielten ulkonäön perusteella voi arvioida, miten soitinta on pidetty. Vähän käytetyn pianon koneisto on tasaisen ja puhtaan näköinen. Likainen ja mustunut, epätasaisen näköinen koneisto, jossa vasarat ja sammuttajat sojottajat eri suuntiin, kertoo iästä ja huoltamattomuudesta. Samaa kertovat myös päistään tasaisiksi kuluneet vasarat tai jos kielet ovat tehneet päihin syvät urat. Mustuneet kielet ovat todennäköisesti loppuun käytetyt. Koskettimiston tasaisuus ja kolinattomuus on merkki joko soittimen laadusta tai siitä, että sitä on huollettu.

Epävireistä soitinta on vaikea arvioida äänen perusteella. Epävireisyys saattaa olla merkkinä myös huollon puutteesta tai soittimen heikosta kunnosta. Jos epävireiset äänet löytävät aika läheltä toisiaan, kannattaa seurata viritystapeista, ovatko epävireiset kielet tappirivistössä samalla linjalla. Jos näin on, antaa se todennäköisiä viitteitä halkeamasta viritystukissa. Vanhoissa soittimissa on usein halkeamia kaikupohjassa. Ne näkyvät helpoimmin soittimen takapuolelta. Kovassa käytössä olleen soittimen voi tunnistaa myös kuluneesta pedaalin polkimesta. Monesti voi arvioida pianon käytön määrän tutkimalla vasaroiden kunnon. Se ei aina kerro totuutta, koska vanhoihin soittimiin on voitu vaihtaa uudet vasarat, mutta useimmiten vähän käytetyn soittimen erottaa jo silmämääräisesti.

Yksi oleellinen asia on koneiston valmistaja. Olen jo maininnut suosittelevani Renner-koneistoa. Monissa muuten samannäköisissä kotimaisissa pianoissa on käytetty vaihtoehtoisia koneistoja ja käytettynä myytävässä soittimessa saattaa olla Saiton valmistama koneisto. Se ei toimi kuitenkaan yhtä hyvin kuin Renner. Myös Langer on tunnettu koneiston valmistaja ja jos käytetyssä soittimessa on Langer -koneisto, voi sen huoletta ostaa. Koneiston laadun osuutta käytetyn soittimen kokonaislaadusta voidaan pitää aika suurena. Jo pitkälle edistynyt harrastaja saattaa huomata selvän eron erilaisten koneistojen toiminnassa. Renner on tunnetuin ja paras koneistojen valmistaja ja suuri osa eurooppalaisista laatupianoista on varustettu kyseisellä koneistolla.

Flyygeliin pätevät suunnilleen samat asiat kuin pianon ostossa. Järkevimmät ostokset ovat suhteellisen vähän käytetyt eivätkä vielä liian iäkkäät tunnettua merkkiä olevat flyygelit. Kun puhumme useita kymmeniä vuosia vanhoista soittimista, on syytä tutkia tarkkaan soittimen kunto. Niistä ei kannata koskaan maksaa liikaa, sillä esimerkiksi 30 - 40 vuotta vanha korjaamaton flyygeli vaatii todennäköisesti pikapuolin jo suurta remonttia. Tämän ikäisen flyygelin kunnostaminen lähes uuden veroiseen kuntoon saattaa maksaa pahimmassa tapauksessa noin 10 000 euroa (v. 2004 hintatason mukaan). Hintaan vaikuttaa flyygelin merkki ja kunto. Steinway on myös vanhana ostettaessa kallis ja monet varaosat maksavat enemmän kuin esimerkiksi Yamahassa. Kuitenkin vanhasta oikeanhintaisesta Steinwaysta saattaa saada korjaamalla käytännössä uuden veroisen soittimen. Korjaus saattaa maksaa 40 000–60 000 euroa, mutta tällä tavalla voi hankkia hienon soittimen uuden Steinwayn hankintahintaa halvemmalla.

Monet myyjät arvostavat vanhan soittimensa liian korkealle. Asiantuntija saattaa joutua joskus hankalaan tilanteeseen arviota tehdessään. Olen itse joutunut ainakin pari kolme kertaa epämiellyttävään tilanteeseen flyygelikauppojen yhteydessä. Minua pyydettiin kerran arvioimaan n. 40 vuotta vanhaa Grotrian-Steinweg -flyygeliä. Ostaja olisi ollut valmis maksamaan heti soittimesta myyjän pyytämät 100 000 markkaa. Sanoin jo ennen arviointiani, että olen pianisti, mutta en pianonkorjaaja, mutta voin esittää oman käsitykseni soittimen kunnosta. Mainitsin heti aluksi soitinta näkemättä käsityksestäni, että hintapyyntö tuntui aika korkealta. Soittimeen liittyi monenlaisia tunnearvoja ja käydessäni tutustumassa soittimeen jouduin kertomaan myyjälle, ettei hänen hintapyyntönsä ollut lainkaan realistinen. Hän pysyi kannassaan soittimen arvosta ja vaistosin selvästi hänen tyytymättömyytensä ja kuinka hän piti arviotani täysin vääränä. Soitin oli tosi kurjassa kunnossa ja olisi vaatinut arvioni mukaan noin 70 000 markan remontin, jonka jälkeen siitä voisi maksaa ehkä noin 80 000 markkaa. Käyntini oli myyjälle varmasti kamala kokemus, mutta kerroin hänelle oman arvioni käsitykseni mukaan rehellisesti ja totuudenmukaisesti, koska hän pyysi sitä. Arvioni ei tyydyttänyt ostajaakaan, joka kuvitteli olevansa ostamassa todella arvokasta soitinta. Seurauksena ostaja lähetti tietämättäni erään tunnetun pianovirittäjän arvioimaan soittimen uudelleen. Virittäjäkään ei tiennyt minun arvioinnistani mitään ja kuulin jälkeenpäin, että hän oli arvioinut korjausten hinnaksi 65 000 markkaa siinä tapauksessa, että hän tekisi itse kaikki tarvittavat korjaukset. Hänkin piti soitinta korjausten jälkeen suunnilleen 80 000 markan arvoisena. Flyygeli jäi lopulta myymättä ainakin sillä kerralla ja sain ainoastaan matkarahat käynnistäni Helsingissä ja jäin täysin ilman palkkiota muutaman tunnin työstäni.

Toinen kerta koski erästä Duysen -flyygeliä, joka oli myyjän selvityksen perusteella täysin kelvottomassa kunnossa. Hän kuvaili puhelimessa soitinta ja sen vikoja, jonka jälkeen sanoin hänelle, ettei soitin ole todennäköisesti soittokuntoinen ja sitä voisi käyttää ainoastaan korjattuna. Sanoin myös, ettei soitin ole mielestäni niin arvokas, että sitä kannattaisi korjata isolla rahalla. Noin vuoden kuluttua minua pyydettiin katsomaan samaa flyygeliä, joka oli nyt korjattu. Se oli hienossa kunnossa, mutta korjaaminen oli maksanut niin paljon, ettei myyjä saanut edes kunnolla korjauskustannuksia takaisin soitinta myydessään. Minua jäi harmittamaan myyjälle koitunut vahinko vaikka olinkin maininnut korjauksen kalleudesta ja kehottanut jättämään sen tekemättä.

Suomessa saattaa tulla käytetyn flyygelin ostajan eteen suhteellisen paljon vanhoja venäläisiä flyygeleitä, joita ovat esimerkiksi Becker tai Diederich´s Frérès. Ne on parasta unohtaa eikä niitä kannata koskaan ostaa soittotarkoituksessa. Myös vanhoja saksalaisia Blüthner, Ed. Seiler tai Schiedmayer -flyygeleitä saattaa näkyä myynti-ilmoituksissa. Niiden suhteen kannattaa myös olla useimmiten aika pidättyväinen. Blüthner ja Ed. Seiler valmistavat soittimia edelleen ja uudet tehtaiden valmistamat soittimet ovat Saksassa suhteellisen arvostettuja, mutta käsittääkseni niitä ei ole tuotu Suomeen viime vuosikymmeninä, joten kaikki täällä myytävät soittimet lienevät 1950-luvulta tai vanhempia.

Saksassa on monia merkkejä, joita on tuotu Suomeen, kuten Feurich, Zimmermann ja Sauter. Siellä on valmistettu tai valmistetaan edelleen useita merkkejä, joita en ole tavannut Suomessa kuin muutaman satunnaisen kappaleen. Kuulemani mukaan täällä on ainakin muutamia harvinaisempia saksalaisten pianotehtaiden valmistamia yksilöitä, joita ovat mm. Bettich, Brückner, Fiedler, Glaser, Haegele, Haessler, Hupfeld, Ibach, Irmler, Krauss, Niendorf, Pfeiffer, Schmekel, Schmitt, Solton, Steingräber & Söhne, Steinmann ja Quandt. Euroopan rajojen avautumisen jälkeen näitä voi aivan hyvin tulla eteen myös Suomessa ja osa näistä merkeistä saattaa olla erittäin hyviä. Esim. Bayreuthissa toimiva Steingräber & Söhne -tehdas on suunnitellut monia yksilöllisiä ratkaisuja, mm. flyygelikoneistoon pyörivän rullan, mutta minulla ei vielä ole kokemusta tämän tehtaan soittimien toimivuudesta. Kuulin luotettavasta lähteestä, ettei pyörivää rullaa olisi saatu toimimaan kunnolla ja että perinteisellä kiinteällä rullalla varustetut Steingräberit olisivat ihan kelvollisia soittimia. Silti kaikkien edellä mainittujen merkkien kanssa kannattaa olla tarkkana. Entisessä Itä-Euroopassa on valmistettu monia erilaisia soitinmerkkejä, joista voisi mainita vaikkapa nimet August Förster, Weinbach ja Petrof. Niitä on Suomessa suhteellisen runsaasti. Jos ne ovat suhteellisen uusia ja hinta ei ole liian korkea, voi niiden hankkimista harkita tavalliseen kotikäyttöön. Muita itäeurooppalaisia merkkejä ovat mm. tshekkiläiset Bohemia, Klima Rieger-Kloss, Seidl ja Schlögl sekä puolalaiset Fibinger, Calisia, Ravenstein ja Steinbeck, joista minulla ei ole kokemusta jotakin vanhaa Calisiaa lukuun ottamatta, joka nimensä mukaan kalisi epämiellyttävästi. Ukrainassa valmistetaan Bechner ja Lippman – merkkisiä pianoja hollantilaisavustuksella.

Olen nähnyt Keski-Euroopassa myös muutamia ranskalaisia flyygeleitä, joita ovat mm. Pleyel ja Gaveau ja Erard. Oulussa on yksi Pleyel ja Valamon luostarissa konserttikokoinen 1930-luvun puusta tehdyllä koneistolla varustettu Erard. Ne ovat perinteisiä merkkejä. Erard ja Pleyel olivat aikanaan 1800-luvulla jopa erittäin kuuluisia. Pleyeleitä on valmistettu välillä myös Saksassa, mutta 1990-luvulta alkaen jälleen Ranskassa. Tehtaan brändi on myös Rameau, joita en ole tavannut Suomessa. Myös hollantilaisia Duysen ja Rippen, englantilaisia Danemann ja ruotsalaisia Malmsjö -merkkisiä soittimia saattaa olla liikkeellä Suomessa. Mm. Äkäslompolon kappelissa on vanha Malmsjö konserttiflyygeli. Näiden kaikkien luettelemieni soittimien kohdalla on muistettava aina hinta, joka ei saa olla kovin korkea. Myös Amerikassa on mainitsemani Baldwinin lisäksi siellä hyvinkin tunnettuja merkkejä kuten Wurlitzer, Chickering, Mason & Hamlin, Rich, Cable ja Winter. Minulla ei ole kuitenkaan niistä tarkempia tietoja, joten en käsittele niitä tarkemmin. En ole soittanut sen koommin italialaisia, mutta saksalaiselta vaikuttavia merkkejä, Furstein ja Schulze-Pollman. Olen soittanut Suomessa yhdellä Welmar -merkkisellä englantilaisella flyygelillä. Tunnetuin englantilainen pianotehdas lienee Kemble ja muita ovat mm. Chappel, Collard and Collard, Knight, Bentley, Marshall & Rose ja Broadwood, joka oli joskus kauan sitten jopa erittäin kuuluisa. Nykyisin liikkuu monia uusia merkkejä tai brändejä, joista useimmat tehdään eurooppalaisten pianotehtaiden suunnittelun pohjalta Aasiassa. Tällaisia ovat mm. Apollo ja Boston, jotka tehdään japanissa, korealaiset Yamahan suunnittelema Eterna ja saksalaisperäiset merkit Astor, Bergmann, Knabe ja Weber sekä kiinalaiset merkit Nordiska, Carl Ebel ja Richter.

Toivon tämän kirjoitelmani herättäneen mielenkiintoa ymmärtää paremmin omaa instrumenttia ja sen tarvitsemaa huolenpitoa ja huoltoa. Toivotan Sinulle miellyttäviä hetkiä soittimesi parissa!

 

 

 

alkuun / Kotisivulle / Musiikkisivulle

 

©Rauno Jussila

 

Epätäydellinen luettelo tämän kirjoitelman pääasiallisista lähteistä:

 

Capleton.2007;
Gothóni - Kyllönen.2003;
Hildebrandt.1988;
Isacoff. 2002;
Lieberman.1995;
Neupert.1956;
Pinksterboer.2000;
Ratcliffe.1989;
Reblitz.1993;
toim. (Parakilas, J ym.).1999;
toim.
(Sadie, S.).1988; toim. Piano.1987.