’Turhamia’ niinku elikkä

 

Suomen kieltä käyttävien arkiseen puheeseen on viime vuosina pesiytynyt erinäisiä täysin turhia sanoja ja sanontoja, joita ilman tulisimme mainiosti toimeen. Erityisesti tällaisia muodikkaita ilmaisuja käyttävät nuorehkot televisio- ja radiojulkisuudessa esiintyvät henkilöt. Mahdollisesti kysymyksessä on alitajuinen tarve sisällön miettimistä varten ’ottaa aikaa’ itselleen puhumisen aikana lisäilemällä sanottavansa väliin tyhjää täytettä. Useimmiten kuitenkin nuo ’turhamat’ ovat vain pahaksi päässeen yleisen tavan ja tottumuksen ilmentymä; joka toinen tai kolmas sana on muita kuuntelemalla matkittu tarpeeton lisuke. 

 

Erästä v-alkuista sanaa tässä edes mainitsematta - listasuosikki tällä hetkellä tuntuu olevan ”elikkä”–sana. Sen perusmuotohan on sinänsä aivan asiallinen ja oikeassa paikassa käytettynä kai oikeakielinenkin ”eli”. Samasta juuresta lähtöisin ovat myös perusmuotoa jotenkin vakuuttavammaksi tai läheisemmäksi mielletty ”elikkäpä” ja todellisena ’turhamien’ huippuversiona ”elikkänä”, jota viimeksi mainittua olen erään lahtelaisen yritysjohtaja-kunnallispoliitikon omin korvin kuullut taajaan viljelevän julkisissa esiintymisissään.

 

Hivenen muodista poistumassa taitaa jo olla ”niin”-sana johdannaisineen, kuten  ”niin kuin”  (ruotsiksi vastaavasti ”liksom”), tätä nuorekkaampi ”niinku”, ”ikäänkuin” ja tämän arkipuheessa tuttavallisempi versio ”ikäänku”. Aikaa sanottavansa miettimiseen voi kesken puheen soljumisen varata myös heittelemällä aina silloin tällöin asiansa väliin ”tota niin”, ”tota noin” tai ”tota niinku”. Usein tuntuu riittävän myös pelkkä iskevä alkuosa ”tota” (juhlavammassa asiakielessä asuna ”tuota”), ja joihinkin tilanteisiin sopii puolestaan ”eiku”.

 

Empaattiseen sanankuulijan lähestymiseen lienee erinomainen ase puheenvuoron alkuun tai loppuun heitetty ”kuule” (likimain sama kuin etenkin vanhemman polven suomenruotsalais-rouvien jo kauan mielikseen käyttämä ”hördu”). Samaan tavoitteeseen tähtäävää juurta lienee ”tiätsä”.

 

Virkkeen väliin tietyn mielikuvan kuulijalle antamiseksi puolihuolimattomasti heitettäväksi tuntuu mainiosti sopivan vaikkapa ”mutta että” –yhdistelmähirviö.

 

Kuulijan huomion tai kiinnostuksen herättämiseen voi puolestaan pyrkiä töksäyttämällä yllättävästi sopivaan kohtaan puhettaan ”arvaa”. Eduskunnassa ja muissa ammattipuhujien tai esitelmöitsijöiden pöntöissä vanha samaan päämäärään tähtäävä suosikki on aina ollut silloin tällöin uuden tekstikappaleen alussa toisteltava ”hyvät kuulijat”. Samantapainen täydellinen ’turhama’ on ilmaisu ”selvää on, että” tai tästä vielä ryyditettynä ”sanomattakin selvää” jne. 

 

Varmaan vastaavia esimerkkejä olisi osoitettavissa lisääkin. Kuinka paljon yhteistä aikaamme olisikaan säästettävissä johonkin parempaan ja hyödyllisempään, jos kykenisimme jättämään edes puolet edellä kosketelluista ’turhamista’ pois käytöstä, jatkossa puhumaan kauniimpaa arkisuomea ja siten keskittymään puheessamme enemmän todelliseen sanottavaamme!

 

Ennen tekstini laatimista en ollut selannut aihetta netistä. Tässä nyt muutamia täysin satunnaisesti valikoituneita näkökulmia:

 

www.trasek.net/tiedotteet/02_3/pj_0203ko.htm

www.ylioppilaslehti.helsinki.fi/ylioppilaslehti/000121/000121korso.html

www.teolinst.fi/kulmakivi/kulm01_3/s10.html

www.meripori.net/lukio/maukko/etu.html

www.iltasanomat.fi/arkisto/keskustelu.asp?threadid=1029854

http://keskustelu.mtv3.fi/keskustelu/thread.jspa?messageID=92123

 

 

Hannu Saraluoto © 30.04.2004