Artikkeli julkaistu Mauri Sariola –seura ry.:n Ampiaiskesä –jäsenlehdessä 1997

 

Hannu Saraluoto haastatteli

Kari ja Lippe Suomalaista

 

Vuonna 1992 kuollut isäni Esko Saraluoto toimi Hel­singin Sano­main ja Ilta-Sano­main levikki­johtaja­na vuo­des­ta 1957 vuoteen 1967. Saman aikakau­den palkka­lis­toil­ta

löy­tyivät ko­timaanosaston oi­keus­se­lostus­toimit­tajan Mau­ri Sa­riolan ja poliit­tisen pi­la­piirtä­jän, nyttem­min pro­fesso­rin Kari Suo­ma­lai­sen ni­met. Kari aloitti jo vuonna 1951, ja Mau­rin työ­suhde kesti Päivälehden Arkistosäätiöltä saadun viralli­sen tie­don mu­kaan 05.02.­1956 - 30.09.1965 (oikeastaan 31.12.19­64) välisen ajanjak­son.

 

Kolmikko ys­tävystyi yh­teisten Hesarin työ­vuosi­en aikana. Mau­rilta isäni sai "­vel­jel­li­sinä" ter­vehdyksinä omis­tus­kir­joituksin varustettuja teo­ksia. Koti­kirjastomme kar­ttui

Susi­koskista ja mui­sta Mau­ri Sa­riola -seura­laisille tu­tuis­ta kir­joi­sta. Kari puo­les­taan teh­tai­li tuttu­ja pilaku­viaan, muun ohel­la Hesarin ja Iltik­sen yh­tei­seen asiamies­lehteen, jota isäni toi­mitti. Hän sai Ka­ril­ta muis­toksi muu­ta­mia alku­pe­räis­piirrok­sia. Nyt­tem­min nämä mui­s­tut­ta­vat men­n­ee­stä leh­dis­tö­kulttuurista mi­nun sei­näl­lä­ni.

 

Isäni toi­mit­ta­masta Sa­noma Osakeyhtiön henkilö­kun­nan kalen­teris­ta vuodelta 1965 huo­mioni kiin­tyi Karin piir­rok­siin vuo­sil­ta 1959 ja 1964, jolloin leh­tita­lo oli juh­li­nut 70- ja 75-vuo­tis­merk­ki­päivi­ään. Juh­lin­nan kes­ki­pis­tee­ksi ku­va­tun le­gen­daa­ri­sen mi­nis­te­ri El­jas Er­kon ympä­ril­tä löytyi moni­en tu­tuiksi tul­leiden leh­ti­mies­hah­mo­jen jou­kos­ta ri­kos­toi­mit­ta­ja-kir­jai­lija Mauri. Mo­lemmat piirrok­set ovat tallella kunniapaikalla lehtikon­sernin pyhätös­sä eli joh­tokunnan kokous­tilois­sa Ludvi­gin­kadun toi­mi­ta­los­sa Hel­sin­gis­sä. 

 

Tiesin entuudestaan Karin ja hänen vaimonsa kir­jaili­ja Lip­pe Suo­ma­laisen asus­tele­van hu­vi­lassaan Emil Wik­strö­min tai­de­mus­eon vie­res­sä nykyisin Valkea­kos­ken kau­pun­kiin kuu­luvan Sääk­smäen Vi­savuo­res­sa. Siellä sijait­see myös Karin pa­vil­jon­ki ja pii­rrosmu­seo. Pää­tin pyrkiä haas­tattelemaan ku­viente­kijää. Jut­tu­tuokio on­nis­tui­kin kes­kellä kauneinta ke­sää heinä­kuus­sa 1996.

 

Varsinkin pilapiirtäjän ak­tiiviuransa loppupuolella ko­vaa ja pisteliästä kuvakiel­tä viljellyt Kari ei sanojaankaan kau­nis­te­le. Aja­tuk­set ja asen­teet sol­juivat tälläkin kertaa

äk­ki­jyrkkinä kuulu­ville. 

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                   

21.04.1997/HS

 

 

"TULEE SELLAINEN TOTTUMUS ETTÄ KYNÄSTÄ VALUU RAHAA"

 

Kari ja Mauri tutustuivat toisiinsa talvisodan vuon­na 1939 ai­van Vi­savuo­ren lä­his­töl­lä, Sääksmäen Tart­ti­lan­mä­ellä. Suo­je­lus­kun­taan l­iit­ty­neen piti kuu­lua johon­kin pii­riin, ja näin he mo­lem­mat sattuivat sa­maan Ete­lä-Hä­meen Suo­jeluskunta­pii­riin, Kari kun asui Visa­vuo­res­sa ja Mau­ri jon­kin verran nuo­rem­pana kävi koulua Toija­lassa. Nuoret suoje­lus­kunta­lai­set vuo­rottelivat ilmaval­vonta­teh­tävis­sä. "Me vain sei­soimme pak­kases­sa. Ei siellä mitään len­to­ko­neita näky­nyt, mut­ta emme me niistä niin välit­tän­eet­kään!  Vä­lillä nu­kut­tiin yli 100 vuotta vanhassa hirsira­ken­tei­ses­sa seu­rojenta­lossa, joka on jo purettu. En minä vielä tie­nnyt, että hän oli Hän eikä hän tiennyt, että minä olin Ka­ri*."

 

Silloin jo avioituneet miehet tapasivat uudelleen Helsingin Sa­nomain, He­sarin, aika­na. "Emme kyllä olleet lehden toimi­tuksessa kes­kenämme juuri mis­sään tekemisissä. Mauri siel­lä na­putte­li nii­tä rikos­jut­tu­jaan ja minä piirsin piirroksiani." Ai­noa koske­tus­kohta oikeas­taan oli se, että perheet asui­vat sa­massa ta­lossa Ilkantie 13:­ssa Haa­gas­sa. "Siel­lä­hän asui vain He­sarin väkeä, ja tai­taa asua vielä­kin. Työ­ym­pä­ris­tön ulko­puo­lella ol­tiin näin te­ke­mi­sis­sä sen verran kuin naapu­rit on. Mauri asui eri por­taas­sa, johon pääsy oli alaker­ran kautta. Sario­lat eivät edes koskaan käyneet vie­rai­lul­la meillä."

 

Vaistoan, että Kari haluaa jättää etäisyyttä: "Per­hei­den p­ui­t­teis­sa ei oltu tekemisissä". Hän täsmentää ja kommentoi, vä­hän sarkastisesti, että "ei se ol­lut mi­tään ys­tä­vyyt­tä, se oli tut­ta­vuutta".  

 

Karin mieleen palaa tässä yhteydessä Maurin luonnetta kuvasta­va tapaus: "Ker­ran kun menin Mau­rin a­sun­toon tä­män jos­ta­kin syystä kutsumana, sie­llä oli sem­moinen kaunis likka, joka lausui runoja ja kehui ole­vansa Yhty­neiden Kuvaleh­tien jonkun johtajan sihtee­ri, joka tie­tää kaiken. Kun runot sitten oli kuunneltu, Mauri kaivoi nauhu­rin pöy­dän alta, jonne hän sen oli piilottanut - jos vaikka jotain jännit­tävää tapahtuisi."

 

Haastattelun alussa häivähtäneen varauksellisuuden haih­dut­tua esiin pul­pahtelee yksit­täisiä episod­eja. Niinpä "naa­pu­ria­pua" Kari oli anta­nut, kun Mauri oli soittanut jonakin ilta­na. "Mau­rilla oli ollut hi­rve­än hyvä kirjoitusvire, ja hän kysyi, onko minulla kon­jak­kia. Kun en tykkää konjakista mutta olin joskus lah­jaksi saanut pullon Napoleonia, vein sen Mau­rille sit­ten. Seuraavana aa­muna kyselin, että kuis su­jui, mi­hin Mauri: Ei per­kele, mun täyty repiä kaik­ki." - Tämä tapaus kir­voittaa Karin arvioimaan, että "Mau­ril­le oli hir­veän help­poa se kirjoit­taminen - ilmeises­ti. Sehän neu­voi Lip­peäkin, kun tämä ajatteli kir­joit­tavansa no­vel­le­ja, sano­malla tä­hän jyrkästi: Ei! Novelli on niin vai­kea - sen­kun naput­te­let, vähän niinkuin tohtorinväitös­kir­jaa."

 

Aidon taiteilijan ottein Kari maalailee luonnekuvaa Mauris­ta: "Ulo­s­päin Mauri halusi näyt­tää hirve­än re­teeltä, mutta ei se ollut sitä to­dellisuu­des­sa. Oikein pe­russuo­malainen se ei ollut. Eikä se ollut tai­tei­lija­luonne, vaan tulee sel­lai­nen tot­tumus että ky­nästä valuu rahaa. Täytyy olla säästä­väinen nii­n­kuin minä - vie­dä rahaa pan­k­kii­n. Kun se erosi ensim­mäi­sestä vaimos­taan, Mau­ri ei koskaan maksanut lapsista penniä­kään. - Joku nii­stä lap­sista oli kutsu­manimeltään Kaisa Karhutar, kai jonkin Maiju Lassilan kirjan mukaan."

 

Karin mie­leen m­uis­tuu­, että "kun joku mei­dän po­jista, tai ehkä Lil­li, alkoi syn­tyä niin minä vein sen autolla Eiran sai­raa­laan, jossa kaikki Suoma­laisen lap­set ovat syntyneet. Sit­ten kului vä­hän aikaa, va­jaa viikko, niin alkoi Anja Sariola synnyt­tää. Me­nin sen kans­sa sin­ne, ja kätilö - se oli Karin Sö­derström - oli vähän pöl­lä­mys­ty­neen näköinen ja silmät pystyssä, kun näin sama ukko nyt kus­kasi eri nai­sen syn­nyttä­mään­."

 

Maurista rikostoimittajana Karilta ei toistuvista kyselyistäni huolimatta tunnu irtoavan muuta eikä tarkempaa tietoa kuin että "Mauri naput­teli siellä huo­n­ees­saan". Hän huomaa tar­peelli­seksi selittää, että "siihen ai­kaan Ta­lo oli ma­joit­tu­nut yhteen ker­rok­seen Lud­vigin­kadulla. Maurilla oli sie­llä oma kop­pero - ja ei­köhän se jakanut sen jonkun toisen toimitta­jan kans­sa? Aina nii­tä ri­kosjuttuja ilmestyi - pääasias­sa kyl­lä kirjo­ja."

 

Astetta värikkäämmäksi Karin kuvailu kääntyy hänen kertoessaan, kuinka Eljas Erk­koa "ru­pes ot­taan pannuun", kun Mauri talon a­ja­lla teki omia töi­tään. "Työsuhteenkin osal­ta jotakin tapah­tui, kun se niin äk­kiä katkesi". Karin omakohtais­ten, riemuk­kaidenkin kokemus­ten­ mu­kaan mi­nisteri Erkko oli hyvin ar­vaa­ma­ton ja no­pea rat­kai­suis­sa­an.

 

Isä-Erkkoon Kari oli tutustunut ensi ker­ran työnäyt­teitä lehdel­le viedessään. Kari yltyy kehumaan, että "Eljas Erk­ko oli voima­kas per­soona; sellai­sia miehiä ei enää valmisteta". Po­jalla Aa­tos Erkol­la puoles­taan - tyy­lil­leen yhä uskollisen Ka­rin suo­ras­ukai­sen mielipiteen mu­kaan - oli syndrooma: "suuren isän pieni poi­ka ja si­simmältään to­den­nä­köi­sesti äärettömän ar­ka".

 

Yritän maanitella tietoa siitä, eikö Karille ja Maurille työn puitteissa todellakaan sattunut sellaisia tapauk­sia, joissa he oli­si­vat olleet suoranaisesti tekemisissä. Kuulen, että Kari ei toimit­ta­jien tavanomaisessa kave­ripiirissä koskaan viihtynyt. "Si­tähän ne va­lit­ti, kun ei tie­dä, mitä se mies juo, kun ei se käy edes pik­ku­jouluis­sa." 

 

Lehtityöskentelystä 1950- ja 1960-luvuilla yleisemmin kysel­les­sä­ni Kari - jäljittelemättömään tyyliinsä - luonnehtii, että "se oli sem­moista, että jo­kainen hoitaa homman­sa. Se ei ol­lut sel­lainen lasi­nen eläintar­ha, jos­sa kaikki oli­si näh­nyt joka paik­kaan n­iin­kuin kai myö­hemmin yh­dessä vai­heessa oli sem­moinen sys­tee­mi."  

 

Maurin suhteesta muihin toimittajiin ja työntekijöihin kyselles­säni Kari jälleen ensin selvästi väistelee. "Kyllä kai se ryyp­päs niinkuin muutkin, mutta kun minä en sii­tä puoles­ta mi­tään tiedä". Kohta Kari kuitenkin taas al­kaa lämmetä palau­tu­ville muistikuvilleen: "Arijoutsi (pakinoitsija Heikki Mar­ttila) vei mut kerran Karjala-Ker­hoon. S­iel­lä­hän niitä toi­mittajia oli. Samoin pub'issa Pää­kir­jas­ton luo­na Richardinkadun kulmassa is­tui hesarilaisia - var­maan Maurikin. Kerran men­tiin Teat­te­ri­-Gril­liin. En mui­sta ketä oli mukana. Mauri nos­ti käten­sä pys­tyyn ja hei­lutti nenä­liinaa ja sanoi, että seuratkaa lip­pua! Mars­si sit­ten re­te­esti sinne, ja me tietysti perässä. Mauri esi­intyi näyt­tä­väs­ti, ja se oli iso mies ja luultavasti kesti kau­heesti vii­naa. En mä nyt koskaan nähnyt sitä humalassa. Sam­ma­tissa ku­va­tussa kaita­filmis­sä me lei­kittiin humalais­ta. Siinä koho­tetaan pulloa ja ollaan kau­heen kännis­sä."

 

Piirroskuva julkaistu myös Helsingin Sanomissa 14.11.1959 ja Sanomain Kalenterissa 1965

 

Kari muistaa Esko Saraluodon ja hänen toimittamansa Sanomain pikku kalen­terit. Vuo­sikerran 1965 piir­roskuvia yh­dessä kat­sel­taessa Kari selittää, että "sii­hen ai­kaan kaik­ki tunsivat toi­sen­sa". Kuulen legendaarisia nimiä toinen toi­sen­sa jälkeen. Kari luon­nehtii kuta­kin lä­hes 40 vuotta sitten pel­kiste­tyin kynänvii­voin ku­vaa­maansa Hesa­rin toi­mituk­sen merk­ki­hen­kilöä parilla kol­mella aivan yhtä koh­dalleen osuval­la sa­nal­la. Hetken vakavoi­tu­neena tuumittuaan Kari tote­aa yksikan­taan: "Tää on mahtava kuo­l­leit­ten ko­koon­tu­minen." Kohta tun­nelma kui­ten­kin keventyy: "Nää on muu­ten näkö­siä".

 

Kun Karilla jo oli Haa­gan asunnon lisäksi studio Teh­t­aan­kadul­la, Mau­rilla oli kustantajan "järkkäämä" huone siinä lä­hellä, Lai­vurin­rin­teessä. Kari selittää, että "se oli ni­inkuin ikku­nayh­teydessä - ei koti vaan työpaik­ka, jonne kuulemma tuotiin olutta ja muuta". Sisällä Kari ei muis­ta kos­kaan käyneen­sä, "mu­tta Mau­ri soi­tti aina, kun se halusi jon­kun piir­roksen - i­sän­maallish­enkisiä - enkä kehdan­nut van­hal­le kave­ril­le kiel­täy­tyä vaan vein näitä Maurin ovelle."

 

Sammatissa Kari kävi vain yhden kerran Lippe Suomalaisen kans­sa. Hauskaa oli ol­lut. M­ui­sti­kuviaan varmistaakseen Kari huu­te­lee huvilan ylä­ker­rassa tou­huavaa Lippe-rou­vaansa, joka tulee­kin heti huo­nee­seen ja arvelee, että "siitä on hi­rveen kauan. Se oli en­nen Lil­lin synty­mää 1950-luvun lopussa tai 1962-63, jos­sain sii­nä mai­n. Meidät oli varta vasten kutsuttu visiit­tiin Sam­mat­tiin. Mukana oli­vat meidän pojat ja Sa­riolan poi­ka ja ty­tär, ne kun oli­vat suun­nil­leen saman ikä­i­siä". 

 

Alakertaan kesken kaiken kutsuttuna Lippe Suomalainen silminnäh­den kiinnostuu meneillään olevasta haa­stattelusta ja ryhtyy oma-aloitteisesti muistele­maan: "Kerran oltiin yh­des­sä ulkona jossain, Teatteri-Grillissä? Sariolat m­uuttivat pois He­sa­rin talosta noin 1965 Myllypuroon, ja sitten­hän kohta ne ero­si­vat."

 

Lippe latautuu näin palaavista mielikuvista. Suorastaan hätkäh­dän, kun hän vahvaan tyy­liinsä äkkiarvaa­matta lau­kai­see, että "Mauri olisi halunnut pyyh­kiä koko ensim­mäi­sen avi­o­lii­ton pois. Se ois ollut ihan kiva äi­jä, mut siit jäi vähän paha maku suu­hun, siitä avio­erosta - se jätti perheensä kuin koira kakkan­sa."

 

Ryhdyn mie­lessäni tuu­mailemaan, mahtaako tästä näin jat­kues­sa tul­lakaan jul­kaisukelpoista tekstiä. Pe­lastusrenkaan pul­maani heittää on­neksi Ka­ri: "Ikä­vätkin asiat täytyy ni­men­omaan ker­toa my­öhem­miksi ihmisille. Kukaan ihminen ei halua puhua hy­vää toi­sestaan. Sii­henhän, tota, perus­tuu koko iltapäi­välehdis­tö." - Niinpä niin, julkkiksestahan nytkin julkkikset kertovat, ajatte­len.

 

Lippe Suomalainen jatkaa punnitusta. Kär­ke­västi hän leimaa Mau­rin erittäin huonoksi per­heenisäksi: "Ei sil­lä ollut minkään­laista kontaktia lap­siin, ei siis välit­tänyt niis­tä. Mauri­han jäi harva se ilta johonkin kup­pilaan is­tumaan kave­reitten kans­sa, turisemaan. Sit­ten se soitti aamuyös­tä Anjalle, että tuu ha- keen hänet. Heillä oli hieno Mersu. Hän olisi hyvin voinut ottaa taksin, mutta Anja lähti hakemaan hä­net."

 

Nyt puolestaan Kari virnistää: "Kun Sa­riolan poi­ka Jukka oli jo­tain teh­nyt ja Mauri halusi kurittaa tätä, hän sano­i, että an­ne­taan­kos hieman niskahierontaa?"

 

Lippe jatkaa jo myönteistä sävyä tavoitel­len: "Maurin ei olis pitä­nyt per­hettä perustaa ollen­kaan. Hän oli hyvin on­nelli­nen Tuulan kanssa. Hän oli keskipis­te, nii­nkuin luovat ih­miset ylee­nsä."

 

Krematoriossa Maurin hautajaisissa Lippe oli ollut laulamas­sa, vaikkei oikeastaan tun­tenut Tuulaa entuudestaan. He olivat kyllä tavan­neet jossakin kok­ka­reilla Munkkiniemessä, kun Mauri oli juu­ri men­nyt naimi­siin ja tullut sinne "tämän uuden nai­sensa" kan­ssa, kuten Lippe ilmaisee.

 

Lippe Suomalaiselta oli 1985 pyydetty Ilta­leh­teen parodiaa Mau­rin Susi­koskesta. "Me­neillään oli sar­ja, jossa parodi­oi­tiin kir­jai­li­joi­ta. Tar­koi­tus oli niin, että ensin joku ulko­puo­linen kir­joit­taa samaan tyy­liin ja sitten kir­jailija itse jatkaa sitä. Näin Mau­rin­kin piti jatkaa sitä jut­tua, ja tämä oli juuri sil­loin kun Mauri oli sai­raalassa sen sappensa kanssa. Mauri oli lä­het­tä­nyt kor­tin leh­den toimi­tuk­see­n, jos­sa hän sa­noi, että

an­taa men­nä vaan: se kirjoittaa hyvin. Kirjoitin sil­loin sel­laisen hiiva­tin pit­kän ju­tun - oi­kein innostuin. Siitä tuli niin hauska. Mutta Mauri ei ikinä ehtinyt lukea sitä juttua - se oli ke­sällä ihan muutama päivä ennen kuin hän kuo­li."

 

Lippe palaa vanhempiin muistoihin. "Kontakti Sarioloihin katkesi, kun ne muutti pois. Sitten ei oltu aikoihin missään tekemi­sis­sä. Mon­ta kertaa sit­ten myö­hemmin Eirassa törmäsin Mauriin siinä kun se pyöri siinä Teh­taa­nkadun nurkilla. Se oli ihan mu­kava ihminen - noin tuttavana ta­vata - ja äärettö­män ys­tävällinen ja kohtelias ja sydämelli­nen. Mutta mä luulen, ettei se  osan­nut - tai vä­lit­tänyt - raha-asioitaan hoitaa, eli kuin vii­meistä päivää."

 

Utelen, onko Suomalaisilla itsellään Mauri Sariolan kir­jo­ja. Lippe ehä­ttää selittämään, että "Karihan ei lue mitään, mutta minä tykkäsin kovasti siitä aikaisemmasta tuo­tan­nos­ta - ei­kös se ole filmattukin se yksi?". Kari onnistuu lopul­ta heit­tä­mään vä­liin: "Mä oon lukenut Isänmaan parturit, ja mi­nusta se oli hyvä. Luin nuorena hirvees­ti, sinne kolmeenkym­meneenvii­teen saakka, mutta sen jälkeen en ole lukenut mitään."

 

Maurilla oli ollut tapana antaa myös Suomalaisille omis­tuskir­joituksin varustettuja kirjojaan. Veljel­listen omis­tus­ten ja henkilökohtaisten tekstinpätkien li­säksi kirjoissa on Mau­rin p­ii­rrok­sia. Kari muistaa elävästi Mau­rin kä­sialan: "Se oli hyvin iso ja sel­vä ja krouvi". Lippe kertoo Maurin merkinneen hänelle  jotakin sen­ai­kai­sesta hi­tis­tä: "Mun pi­hallani kasvaa puu, se kuk­kii joka tou­ko­kuu, mun pi­hal­lain". Hän täs­mentää, että "tä­mä oli se lo­ves­tory, jossa kuo­li se impi ja sit­ten löytyi pölyn­imu­ri sän­gyn alta?"

 

Kun kysyn mielipidettä Mauri Sa­riolasta kirjai­lija­na, Lippe - itse­kin tunnettu myös kirjai­lija­na - saa taas Ka­ria no­peammin puhe­myl­lynsä käyntiin: "Se­hän rupes sitten teke­mään dekka­reita ai­kai­sem­min ne oli kai lä­hinnä niin­kuin romaane­ja sit­ten tuli Su­si­kos­ki viimeisissä ei ole enää samanlais­ta otet­ta." Ryöpyn jälkeen hän jatkaa jo harkiten: "Yle­isesti ottaen, hän oli hy­vä, ja hän oli ihan vakavasti otet­ta­va kirjai­lija mut­ta samal­la vii­h­dyttä­vä, jotka ominaisuu­det mun mielestä ovat tär­keitä. Oli huumo­ria." - Nyt Karikin on saanut aja­tuksensa jär­jestyk­se­en. Hän heittää tyy­pil­lisen replii­kkinsä: "Niin oli Val­tarikin, v­aik­ka - niin­kuin sano­taan - paini eri sarjas­sa." 

 

Ääneen ehättää taas Lip­pe: "Mutta kyl­lähän Mauri teki hir­veesti rahaa näillä kirjoil­laan. Mutta ei kai siitä jää­nyt kuin velko­ja?" Li­pen sanojen vä­listä erotan vaivoin Karin rep­liikin: "Ei se kos­kaan y­rit­tä­nyt minulta vipata." Tähän Lippe jatkaa, että "Mau­rilla oli semmoi­nen tyyli, että kun se oli ravin­tolas­sa, se yhtäkkiä sanoi: Kaikil­le - minä tar­joon! Mau­rin vaa­lilause kun oli, että

 

                      kyl­lä posasta pesee mitä pol­le aitaa kaa­taa - ei tässä napilla pelata."